Raahasin tänään perheen kaksi miestä katsomaan Salvador Dalin "myöhempien vuosien" näyttelyä; olin itse käynyt jo kertaalleen muutama päivä sitten ja olin sitä mieltä, ettei pieni kulttuuriannos tekisi pahaa heillekään.
Häpeä tunnustaa, mutten ole muistaakseni ennen nähnyt Dalin töitä käsikopelomitan päästä. Nyt olen. Olin erityisen tyytyväinen, että ns. valuva Camembert-kellotaulu (Persistence of Memory) oli yhtenä esillä. Se yllätti minut pienellä koollaan. Toista ääripäätä esitti sitten Christ of St. John of the Cross. Tauluja on jännä katsoa, sillä juuri, kun luuli nähneensä ja sulattaneensa kaikki yksityiskohdat, silmiin sattui vielä jokin pikkujuju. Maalausten lisäksi tarjolla oli myös valokuvia, joista suosikkini oli Atomicus lentävine kissoineen (kuinkas ollakaan) ja kuvasarja seitsemästä alastomasta naisesta, jotka aseteltiin pääkallomalliin. Ellei tuota ole nähnyt, niin se vaatii vähän mielikuvitusta, mutta lopputulos on aika... hmmh... tietyllä tavalla upea.
Melkoinen mies se Dali. Pedantti yksityiskohtien suhteen. Kaikki oli just eikä melkein. Eipä ihme, että oloni on nyt hitusen omalaatuinen. Taisi jotakin tarttua. Mutta tämä ei ole vaarallista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti