sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

Kuoleman läheisyys tekee elämästä elävämmän

Minulla itselläni ovat asiat tietääkseni juuri nyt hyvässä jamassa, mutta aihe on valitettavasti tullut perhekokemusten mukana tutuksi. Löysin sattumoisin äskettäin  Peter Strangin haastattelun Dagens Nyheterissä. Strang on suomensukuinen mutta nykyisin Karolinska Institutetissa onkologina työkentelevä professori, jolla on vuosien kokemus elämän loppumetreillä ponnistelevien potilaiden parissa. On kirjoittanut useita kirjojakin tästä aiheesta. En tiedä, miksi tämä haastattelu sattui silmiini juuri nyt, mutta jokin siinä kolahti ja etenkin tämä lause:

Visserligen delar man inte längre en framtid, men man kan dela nuet, få uppleva att man finns i ett sammanhang och är en betydelsefull person för sina närmaste.

Niinhän se on. Juuri niin. Cherish the day!

Korvissa soi

En varmaan olisi voinut valita parempaa viikonlopputekemistä juniorille kuin varata liput Atlantassa pelattuihin Concacaf Gold Cupin neljännesvälierien Panama-Kuuba ja Meksiko-Trinidad & Tobago -otteluihin eilen. Juniori on pelannut jalkapalloa pienen ikänsä ja on suunilleen kävelevä futistietosanakirja, joten tuo sopi kuin nyrkki silmään.

Areenana oli Georgia Dome, jonne parhamimllaan mahtuu noin 75000 katsojaa. Panama-Kuuba oli enemmän sellainen alkupala (Päättyi 6-1). Arvioisin, että ehkä 15-20000 katsojaa oli paikalla, mutta Meksiko-matsi näytti vetäneen koko eteläisen naapurimme siirtolaisiksi paikalle ja virallisen tiedon mukaan siellä oli 54229 henkeä, joka oli ennätys Atlantassa jalkapallo-ottelussa (tämähän on pesäpallon, amerikkalaisen futiksen ja koripallon luvattu maa). Tunnelma oli katossa ja se katto oli korkealla.

Juniori pelaa sunnuntaisin hispaaniliigassa, jossa on myös karibialaisia mukana, joten hänen oli hieman vaikea valita, ketä kannustaisi toisessa matsissa, mutta sitten veri veti Karibian puolelle ja kaveri taiteili itselleen T&T:n lipun mukaisen  paidan. Aika style, vaikka itse sanonkin! Herätti ansaittua huomiota.


Täällä mekin...










...meksikolaisten ympäröiminä...

tiistai 2. heinäkuuta 2013

Comfort food: Fried rice


Jos pitäisi valita ruoka, johon tukeudumme ainakin kerran viikossa ja joka syntyy melko olemattomistakin aineksista, niin se olisi varmasti "fried rice". Seniori pitää itseään alan eksperttinä, mutta en minäkään nyt suorastaan huonoa versiota tee. Valmistuksessa ei sottaannu kuin yksi astia eli wokki. Mitään tarkkoja ohjeita ei ole antaa, mutta vaikka edellispäivältä ylijäänyt keitetty riisi on se oleellinen elementti. Lisukkeiksi erilaisia vihanneksia: porkkanaa, selleriä, sipulia, valkosipulia, pinaattia (tai melkein mitä tahansa "lehtevää"), maissia, paprikaa, kesäsipulia, kesäkurpitsaa. Pari kananmuna sopii hyvin. Jos lihaa haluaa joukkoon, niin siitä vaan ja kalakin käy.

Tärkeää on hoitaa esivalmistelut eli pilkkoa ainekset odottamaan, sillä ruoka valmistuu nopeasti. Vähän öljyä (pikkasen seesamiöljyä voi lisätä antamaan makua) wokin pohjalle ja sitten paistetaan liha valmiiksi ja siirretään syrjään. Jos kanamunaa kaipaa, niin pari voi vatkata ja paistaa ja siirtää syrjään. Paistetaan vihannekset kypsymisjärjestyksessä, lisätään riisi ja käännellään, kunnes saadaan kaikki lämpimiksi ja mahdolliset riisinkokkareet pienittyä. Vielä mukaan munat ja liha. Mausteeksi kaadetaan wokin reunoille soijakastiketta, päälle rouhitaan valkosipulia ja sekoitetaan hyvin. Seniori on hyvin tarkka siitä, että soijakastiketta ei missään nimessä lorauteta suoraan riisin päälle, vaan todellakin wokin reunoja pitkin alas. Valmiin fried ricen päälle voi vielä ripotella persiljaa.

Tämänkertaiseen illalliseen käytin lihan sijasta noin sentti kanttiinsa lohikuutioita ja laitoin ne paistumaan, kun olin ensin saanut kuullotettua sipulit, sellerin ja maissin (ihananmakeita maissintähkiä alkaa olla kaupassa - aaaah!).

Ohjeet ovat aika ylimalkaiset, mutta sellainen on tämä ruokakin, kun siihen käy ylimalkaan melkein kaikki, mitä kaapista löytyy. Mutta maussa ei ole valittamista!