Jalkapalloilua

Vähän aikaa sitten oli yhden blogipäivityksen aiheena jalkapallo ja nyt on sopiva tilaisuus jatkaa aiheesta.

Paikkakunnallamme on sangen aktiivinen seura, joka perustettiin 70-luvun alkupuolella ja sieltä juniorikin sai futiskipinänsä. Kävimme ensin katsomassa yhden tuttavan tyttären pelejä ja juniorin todettua: ”Ne on taitavia tyttöjä” hän halusi mukaan kuvioihin. Ikää oli silloin 5 v. Hänellä meni hetki ennen kuin tajusi, että minä-potkaisen-pallon-sinulle-ja-sinä-potkaiset-sen-takaisin-minulle –sääntö ei pädekään, vaan pallosta joutuu taistelemaan. Vuosiin on sittemmin sisältynyt sekä harrastelijasarjaa että kilpasarjaa ja sisäkausia ja ulkokausia ja koulun lomien aikoina leirejä. Jopa allekirjoittanut saatiin ylipuhuttua juniorin muutaman vuoden takaisen valmentajan ja kahden vanhemman ansiosta mukaan yli 3-kymppisten sekasisäjoukkueeseen pari vuotta sitten. Tuota hekumaa kesti vain yhden kauden, mutta oli ihan hauskaa, vaikkei minulle ei ole vieläkään selvinnyt, miksi äijät pyysivät minut mukaan. Ehkä on parempi olla epätietoinen. Ajattelivat varmaan, että olen suomalainen yllytyshullu, mikä tietysti piti paikkansa. Minä kuljin nimellä Tank ja ne muut kaverit olivat Two Left Feet, Peter Pan (maapähkinätahnamerkin mukaan; kuvaamaan hidasta liikehdintää, alias PBJ = Peanut Butter and Jelly) ja Slo-Mo (= Slow Motion alias Mexican alias Commish). Sen verran pitää kehua, että minua on houkuteltu jatkamaan, mutta ehkä on parasta lopettaa uransa huipulla...

Nyt, kun juniori on lukiossa ja on päässyt myös mukaan koulunsa joukkueeseen, on ollut jännä tehdä vertailevaa tutkimusta. Vanhempien osallistumista taustatukijoiksi toivotaan/kerjätään/maanitellaan jos mahdollista vielä enemmän kuin seurassa. Täällähän kouluissa on monenmoista eri lajia tarjolla ja tietyt lajit ovat tiettyihin aikoihin vuodesta. Esim. amerikkalainen jalkapallo ja yleisurheilu syksyisin ja jalkapallo & pesäpallo keväisin, talvella painitaan ja pelataan koripalloa jne jne. Koulun urheilutoiminta vaatii jatkuvaa varainkeruuta, sillä budjetit ovat olemattoman niukat ja vielä, kun on kyse tällaisesta perinteisesti vähemmän suositusta lajista, niin touhu vaatii todellista vakaumusta ja uskoa. Uudet sukat sentään saadaan vuosittain, mutta pelipaitoja kierrätetään yleensä kolme vuotta ennenkuin kasassa on riittävästi varoja uusien ostoon. Kun ykköjoukkue saa uudet, niin vanhat annetaan kakkosjoukkueelle jne. Hattua nostan niille opettajille, jotka työpäivänsä jälkeen vetävät treenejä ja käyttävät iltansa pelimatkoihin. Kausi on vain muutaman kuukauden mittainen, mutta silti. Ei se tyhjästä tule.

Koulujen urheilijoukkueilla on tietysti myös nimi ja usein - vaikkei välttämättä - eläinmaailmasta valittu. Juniorin koulu tunnetaan Seminoleina intiaaniheimon mukaan. Surkuhupaisaa on, että oltuaan perustamisestaan lähtien 90-luvun alussa tuonniminen, Florida State University oli nyt viikko pari sitten keksinyt tämän asian (niillä on sama nimi ja kuva käytössä) ja nosti kanteen tätä lukiota ja lähes naapurissa toimivaa yläkoulua vastaan. Lopputulos on, että nämä koulut voivat käyttää nykyistä nimeä ja maskottia vielä vuoden 2014 loppuun, mutta maskotista on siinä vaiheessa luovuttava. Seminole-nimeä voidaan käyttää, jos sitä edeltää koulun nimi. Koululautakunta arvioi, että tuosta muutoksesta tulee parinsadan tuhannen dollarin kulut, kun pitää poistaa ne maskotit amer. futiksesssa käytettävistä kypäristä ja koripallokentän lattiasta jne. Saakin olla tarkkana, kun niitä maskotteja löytyy mitä yllättävimmistä paikoista.

Järistyksen jälkimaininkeja

Nyt, kun Japanin suuresta maanjäristyksestä ja tsunamista on kulunut toista viikkoa, niin uutisointi on ehtinyt muuttua kokonaisvaltaisesta tilanteen kuvaamisesta erilaisten pienempien yksityiskohtien esilletuomiseen. Ihmiset eivät enää ole yhtä isoa tuhansia käsittäviä massoja, vaan kuulemme yksittäisten henkilöiden kohtaloista - sekä mittaamattomasta hävityksestä että kaiken keskellä jopa ilonhetkistä.

Valokuvaaja: KIM KYUNG-HOON, REUTERS

Minua riipaisevat eläintarinat. Monilla henkiinjääneillä ainoa muisto entisestä elämästä ovat päällä olevat vaatteet ja perheen lemmikki. Tämä kuva on Kesennumassa olevasta evakuointikeskuksesta, jossa nainen jakaa oman riisiannoksensa koiransa kanssa.

Tuollainen käytös ei ole mitenkään uutta: Muistan vuosia sitten kuulleeni, miten AIDS-potilaille tuotiin ruokaa kotiin ja pian huomattiin, että potilaat ruokkivat ensin lemmikkinsä ennenkuin söivät itse. Siispä kuljetukset rupesivat sisältämään myös eläintenruokaa.

Japanin maanjäristys ja tsunami 11.3.2011

Viime perjantain maajäristys ja tsunami Japanissa liipaisivat läheltä ihan siitä syystä, että perheen seniori on sieltä kotoisin. Hän onkin viettänyt viikonlopun liimautuneena TV:n ja tietokoneen ääreen ja soittanut pariin otteeseen äidilleen. Onneksemme sukulaisemme ja tuttavamme eivät ole pahimmilla tuhoalueilla - lähimmät Tokion maisemissa - mutta toki huoli on silti sydämissä.

Mielenkiintoisen lisän tähän yhtälöön tuo se, että velimieheni Herra Suvelasta perheineen asui neljä vuotta Japanissa -90-luvun alussa ja tutustui samalla seniorin sukuun. Heidät kutsuttiin mm. seniorin nuorimman veljen häihin jne. Samana päivänä, kun meidän juniori syntyi eli 17.1.95, Kobessa tapahtui mittava maanjäristys ja Herra S. perheineen oli tapahtumien keskipisteessä. Seniorin keskimmäinen veli ajoi polkupyörällä tuhojen keskellä ruokakassin (joka sisälsi mm tomaatteja - Rouva Suvelasta ei pysty ymmärtämään, mistä seniorin veli olisi niitä saanut käsiinsä siinä tilanteessa) kera heille varmistaakseen, että olivat kunnossa ja että heillä oli elintarvikkeita itselleen ja kolmelle pojalleen. Tämä samainen polkupyöräilevä veli asuu nykyisin perheineen Yokohamassa ja toivon hänen saavan vastaavan kassillisen ruokaa tänään.

Seniorin serkku Shikokun saarelta kertoi paikallisten kalastajien saaneen pyydyksiinsä paljon kalmareita viime aikoina ja sitä ei perinteisesti pidetä hyvänä enteenä. Toivottavasti  se enne liittyi vain tuohon jo tapahtuneeseen maanjäristykseen eikä niin, että Shikokun suunnalla olisi jotakin kehkeytymässä.

Kevätkukkasia

Eilen menin ulos haistelemaan kevään tuoksuja, koska ilma oli kerrassaan ihanainen: aurinkoista ja parikymmentä astetta. Täyskäännös viikon takaisesta lauantaista, jolloin satoi kylmästi ja oli muutenkin kokolailla ankeaa. Siis menin pihamaalle ja patseerasin kuin paraskin linnanherra talon edessä. Totesin kartanon maiden olevan pienen siistimisen tarpeessa ja hain autotallista ruohonleikkurin esille. Käynnistäminen vaati aika monta nykäisyä, mutta lopulta laite putputti sopivasti ja saatoin ryhtyä ei niinkään nurmikonleikkaamiseen kuin rikkaruohojen trimmaamiseen. Nurmi on edelleen ruskea, mutta rikkaruohot olivat päässeet hyvään kasvunvauhtiin. Nyt ovat vähemmän silmiinpistäviä eli tavoite saavutettu. Tämän päivän ohjelmassa - koska nätti sää jatkuu - on kukkapenkkien siistiminen. Kukkasista puheenollen, niitähän piisaa: narsisseja, hyasintteja ja helmihyasintteja. Tulppaanejakin pitäisi olla tulossa. Ja takapihan riippukirsikka kukkii nätisti.

Sain kukkapenkit haravoitua enimmistä tammenlehdistä, joita olikin ehtinyt kasautua aika runsaasti ja juhlistin aikaansaannostani parilla lasillisella kalifornialaista pinot grigiota. Sopi hyvin sunnuntai-iltapäivän ratoksi. Jatkan näissä hyvissä tunnelmissa kuuntelemalla Jake Nymanin Nousevan auringon taloa. Ah, onnea! Life is good!!

Join the revolution - Westside 109

Kevään merkki on myös jalkapallokauden alkaminen. Meidän juniori pelaa lukionsa "Varsity"-joukkueessa, mutta se on oman blogikertomuksen arvoinen juttu. Mainittakoon kuitenkin - kröhöm! - että viime perjantain peli meni rankkarikisaan, jossa vaiheessa juniori pantiin maaliin ja hän torjui sen ratkaisevan pallon ja toi voiton kotiin).

Join the revolution!

Mutta sitten itse asiaan, metropolissa vaikuttaa sellainen seura kuin Silverbacks, joskin kaksi viimeistä vuotta vain naisjoukkue pelasi, mutta täksi kaudeksi miehet pääsivät koipalloista ja aloittavat kautensa huhtikuun alussa. Juniorin kanssa olen jo erinäisiä vuosia ollut mukana seuraamassa sekä miesten että naisten edesottamuksia ja olemme osa äänekästä, mutta hyväntahtoista Westside 109 -kannattajakööriä. Eilen westsidelaiset kokoontuivat parinkymmenen hengen voimin suunnittelemaan tulevaa kautta ja kaikki merkit viittaavat siihen, että tästä tulee hyvä sellainen. Yksi jäsenistä juoksee Hash House Harriers -porukassa (jotka kuvaavat itseään "beer drinkers with a running problem") ja tekevät 9.4. reittinsä sellaiseksi, joka päättyy Silverbacks-puistoon ja sitten yhdistavät voimansa westsidelaisten kanssa... Taidan varata korvatulpat mukaan, sillä noita harrierseja on tulossa nelisenkymmentä ja meidän väestä lähtee jo itsestäänkin aika paljon ääntä rumpuineen, lehmänkelloineen ja torvineen.

Kevättä ilmassa

Nyt on jo maaliskuu ja kevättä rinnassa. Viikon päästä täällä siirrytään jo kesäaikaan ja tarkoittaa sitä, että luovun tummanvioleteista Marimekon talviverhoista olohuoneessa ja vaihdan ne vaaleisiin keltaisen-sinisen-vihreisiin mareihin. Molemmat ovat jo ehtineet tehdä tuota vuosittaista vaihtorundia suunnilleen sen ajan, kun olemme asuneet tässä talossa eli toistakymmentä vuotta. Odotan vain sitä päivää, jolloin huomaan niiden haurastuneen auringonpaisteessa sen verran, ettei kangas enää kestä käsittelyä; tummissa huomaa jo selvää haalistumista, mutten ole vielä valmis luopumaan niistä.

Kevääntulon huomaa myös pihalla kukkivista narsisseista ja naapurin kirsikkapuusta. Jopa meidän luumupuu on tuonut näytille ensimmäiset kukkaset. Ja linnut parantavat lauluaan aamusta toiseen. Koska talvi täällä alkoi yllättävän aikaisin ja kylmiä ilmoja (kaikki on tietysti suhteellista Suomen pakkasiin verrattuna) piisasi, niin en oikein uskalla luottaa siihen, että kevät olisi pysyvästi maisemissa. Maaliskuu tahtoo muutenkin olla sellaista kiikun-kaakunaikaa ja mennään säissä ääripäästä toiseen. Mutta ellei muuta, niin päivät ovat pidentyneet pikkasen sitten pahimman kaamoksen.

Löysin vallan mainion tavan juhlia kevääntuloa, kun luin Marikankaisista Converse-kengistä, jotka tulisivat myyntiin nyt alkuvuodesta. Conversehan on sellainen tennaristandardi, joka taisi jossakin vaiheessa olla vähän elähtänyt, mutta on saanut uutta puhtia viime vuosina. Nyt tosiaan Converse ja Marimekko ryhtyivät yhteistyöhön ja toivat markkinoille muutamilla takavuosien kuoseilla koristeltuja tennareita ja koripallokenkiä. Haksahdin v. -63 Tarha-kankaisiin tennareihin - tervehdys sinulle velipoika! - ja ovat muuten aika mageet! Laitoin ne tänään ekaa kertaa käyttöön, mutta eipä kukaan töissä katsonut jalkoihini. Samperi sentään ja noissa kuitenkin oli vähän ytyä! Ainakin minun mielestäni.