Spartan Race

Tänään juniorimme piti perheen kunniaa yllä osallistumalla Spartan Raceen puolentoistatuhannen yhtä intomielisen kanssa. Tämä nimenomainen tapahtuma järjestettiin Conyers, GA:n hevospuiston alueella, jossa v. 1996 Atlantan olympialaisten aikaan oli kaikenlaista hepoihin liittyvää toimintaa.  Mikäpä osallistuessa, kun luonnonvoimatkin olivat suosiolliset: aurinko paistoi ja asteet nousivat päivän mitaan 25 oC:een. Kyseessä on 5-6 kilsan mittainen "luontopolku", joka sisälsi erilaisia hidasteita esim. suon läpi tarpomista, piikkilanka-aita-alueen ali ryömimistä, 5 gallonan (n 19 litran) mutavedellä täytetyn sangon kantamista, sementtimöykkyjen hilaamista, keihäänheittoa, esteen yli kiipeilyä ja noiden välillä juostaan. Voittaja Hobie Callilla meni noin puoli tuntia (ja oli viitisen min nopeampi kuin kakkonen) ja tämä voittaja onkin rohmunnut ainakin neljä perättäistä Spartan Race ykkössijaa ja joka voitto poikii 1000 dollaria. Meidän juniorille kertyi mainetta, mitali, t-paita ja pari kiloa kuraa.

Juniori suoriutui kunnioitettavasti n. tunti ja vartti ajassa ja oheinen videopätkä esittää kaverin ketterää piikkilankaesteen alitusta. Leveilemättä nyt mitenkään jälkikasvuni ansioilla niin sanon silti, että en nähnyt kenenkään muun selvittävän tuota estettä yhtä nopeasti. Se vain kertakaikkiaan häneltä sujui. Liikkui kuin torakka. Torakkavertaus on tässä yhteydessä kohteliaisuus.

Ylläolevassa kuvassa juniori oli suorittamassa viimeistä estettä. Tai pitäisikö sanoa, että toiseksi viimeistä, sillä pojan ja maaliviivan välillä oli vielä kaksi pamppua heiluttavaa spartaania. Pääsi kuitenkin maaliin ja sai mitalinsa.

Ei polvi pojasta pahene...



Tämä utukuva on alkumetreiltä, kun juniori ei vielä tiennyt, mitkä kaikki kauheudet häntä odottavatkaan...

Uusia projekteja

Pellavapaperinarua

Tulen suvusta, jossa on harrastettu käsitöitä heti enemmänkin, mutta aikojen saatossa se on ollut ihan sellaista normaalia ajankulua ja ehkä pakon sanelemaakin, sillä ei niitä lakanapitsejä kaupoista ostettu, monosukat piti kutoa itse ja kangaspuut sauhusivat käytössä ja pellavapyyhkeitä ja kankaita syntyi suuria määriä. Ne pyyhkeet ovat muuten voimissaan vielä nyt vuosikymmeniä myöhemminkin ja paranevat vain käytössä. Ihana katsoa niissä vanhoja nimikirjaimia: LB, GB, BB, NB, taitaa olla jopa yksi HB:kin

Ja sitten tulen minä kuvaan. En ole koskaan ollut virkkuuihmisiä, vaikka molemmat mummut sitä lajia harrastivat. Etenkin äidinäidiltä syntyi liinoja ja huiveja kuin liukuhihnalta ja kun kaihi rupesi myöhempinä vuosina vaivaamaan, niin mummu vain siirtyi käyttämään karkeampaa lankaa ja isompaa koukkua, että pystyisi sormilla tuntemaan silmukat.

Bambu-villasekoite

Virkkaaminen ei siis innostanut, mutta kutomisesta olen tykännyt, vaikkei alku sujunutkaan ihan vaivatta. Joskus 3.-4. luokalla kansakoulussa piti kutoa lapaset ja minä takkuilin pahasti resorin kanssa. Nurin-silmukka ei ollut syntyä sitten millään ja jälki oli sennäköistä... Loppujen lopuksi mummu kutoi toisen resoreista ja opettaja kysyi, olinko tosiaan itse kutonut sen. Silmä kirkkaana valehtelin, että joo, mutta kyllä hän varmasti arvasi minun turvautuneen apuvoimiin. Muistelen lapasten näyttäneen lähinnä erikokoisilta patalapuilta, mutta toisessa oli niin tasainen resori, ettei ole tosi!

Puuvillaa

Nyt en ole kutonut paljon pitkiin aikoihin, mutta noin kuukauden takainen visiitti erääseen ihanaan lankaliikkeeseen sai taas mielikuvituksen liikkeelle. Langat olivat vaan turkasen kalliita, joten kävelin sieltä ulos ostamatta mitään, mutta olin kyllä saanut idean eräästä mohair-pellavapaperinaruliivistä, joka oli mallikappaleena. Se oli ihan yksinkertainen, mutta jotenkin niin kertakaikkiaan mainio. Jos liikkeessä olisi ollut tarjolla sitä pellavapaperinarua, niin olisin ostanut, mutta koska ei ollut, turvauduin nettiin ja löysinkin sitä hintaan $12/unssi (28 g) ja tilasin 1,8 oz vyyhdin. Ekan kuvan munakoisonvärinen kasa on juuri SE.

Muutama vuosi sitten tein tuttavuutta Dharma Trading Companyn kanssa ja olen tuon tuosta tilannut sieltä sekalaisia tarpeita. Se on sellainen "what you see is what you get" -paikka eli ei ole tullut yllätyksiä - dharmatrading.com on saitin nimi. Nyt viimeksi nettikoriin tarttui kahta lajia lankaa ja värejä ja natrium karbonaattia värin "pysyttämiseen". Langat tulevat au naturel ja sitten pitää vaan päästää mielikuvitus valloilleen.

Tänä aamuna seniori luuli minun keittävän nuudeleita takapihalla, kun värjäsin lankoja. Olisi ollut tuikeanvärisiä nuudeleita ne ärjyn kellanvihreä ja violetti! Siitä kellanvihreästä olisi tarkoitus syntyä hihaton toppi ja violettia olin ajatellut yhdistää pellavapaperinaruun - liivi ehkä??? Olin alunperin ajatellut värien mallaavan paremmin, mutta sanotaanko, että näissä purppura-violeteissä on sopivasti kontrastia... Mohairkokeilu tosin kiinnostaisi edelleen...

Mahantäytettä

Blogikaverini Rouva Varsinais-Suomesta on monella tavoin mielenkiintoinen tuttavuus ja yksi hyvä syy olla hänen kaveripiirissään on se, että hän on aivan erinomainen kokki. Monet hänen blogikirjoituksistaan käsittelevätkin kulinaarisia nautintoja. Joskus luulen hänen aivan tahallaan kiusaavan lukijoitaan, sillä juttujen höysteenä olevat kuvat saavat ainakin minut kuolaamaan. On se niin väärin, etten tältä istumalta pääse kauniisti katetun pöydän ääreen syömään omatekemää ruisleipää ja pizzaa ja ties mitä herkkua.

Jatkaakseni samaa jutunjuonta meidän paikallisen "public radion" kanavalla esitetään lauantaisin puoleltapäivin sellainen ohjelma kuin Splendid Table, jota juontaa Lynne Rosetto Kasper. Aihepiirit vaihtelevat laidasta laitaan: kerran puhuttiin kahvista lähtien liikkeelle pavuista ja paahtamisesta kahvijuoman valmistamiseen, kerran tomaateista, kerran suunniteltiin aterioita vegetaaripariskunnan häihin jne jne. Tänään satuin kauppareissulla kuulemaan osan jaksosta, joka käsitteli misoa eli sitä japanilaista soijapaputahnaa. Minulla on seniorista johtuen pieni kiinnostuksen poikanen japanilaista ruokaa kohtaan ja misoa käytämme toisinaan keitossa ja esim. salaattikastikkeessa. Päivän ohjelma opetti minulle kaikenlaista uutta, sillä en esim. tiennyt, että valkoinen miso sisältää suuren osan ohraa. Yleensäkin vaaleat misot sisältävät riisiä ja ohraa ja ne tummemmat pelkästään soijapapuja. Hmmh. Tulipa sekin aukko sivistyksessä tukittua. Ei ihme, että ne vaaleat ovat lempeämmän makuisia eivätkä aivan yhtä suolaisia, kuin ns. punaiset. Ohjelmassa haastateltu ruokatoimittaja kertoi erilaisista tavoista käyttää misoa länsimaisessa keittiössä ja ehdotti miso+sake -marinaadia lihalle ja kalalle (tumma miso lihalle ja vaalea kalalle); antaa maustua yön yli, pyyhitään ylimääräiset pois ja sitten grillataan. Tekee kuulemma lihasta hyvinriippuneen oloisen ja kaikenkaikkiaan ruoasta makoisan. Sitä umamia varmaan. Tuo marinaadi kuulosti sen verran kiintoisalta ja helposti toteutettavalta ajatukselta, että ehkäpä piankin meillä... Sääli, etten ehtinyt kuulla koko ohjelmaa, sillä misoantia olisi varmasti ollut paljon lisää.

Lady Gaga ranneke

Hei sinä siellä, joka olet näiden Japanin tsunamin ja järistysten takana - riittää jo! Uskotaan jo!

The Silverbacks are back!

Kauanodotettu Silverbacksien miesjoukkueen uusi tuleminen tapahtui eilen. Meidän Westside 109 -faniporukka oli virittänyt rummut, lehmänkellot ja lauluäänet ja harjoitteli kuuluvasti jo hyvissä ajoin ennen matsia. Pelihän alkoi vasta 19.30, mutta  "tailgate partymme" melkein neljä tuntia aikaisemmin eli olimme hyvässä vireessä erotuomarin viheltäessä pelin käyntiin. Tällä kertaa saimme mukaan myös yhden Hash House Harriersin juoksuporukan, joiden päivän reitti päättyi stadionille. Sitä väkeä oli varmasti lähemmäs viisikymmentä ja olivat nuohonneet kaikenmaailman ojanpohjia ja risukkoja matkalla päätepisteeseen, sillä sen verran kuraisia ja hikisiä he olivat tullessaan perille. Ja ne harriersit juovat vielä enemmän olutta kuin westsidelaiset; se tuli todettua, mutta toisaalta olivat tehneet töitä tuoppinsa eteen. Ja hyväntahtoisen äänekkäitä ovat myös.

Eilinen avajaismatsi oli Minnesota Starseja vastaan ja paikalle oli tullut kesäisestä säästä nauttimaan lähes 3600 katsojaa, mikä on hyvä määrä ja tunnelma oli korkealla. Selvästi kaikilla oli ollut vähän puutostautia, kun miesjoukkue oli ollut tauolla (naiset ovat puolestaan pelanneet koko ajan). Kahden vuoden takaisesta S´backs-kokoonpanosta oli vain yksi pelaaja jäljellä eli nykyinen kakkosmaalivahti Felipe Quintero, joten ainakin minulla menee vähän aikaa ennenkuin totun uusiin nimiin ja kasvoihin. No, tässä ehtii tottua, sillä meillä on juniorin kanssa kausiliput ja seuraava kotiottelu on jo viikon päästä. Eka matsi päättyi harmittavaan 2-1 tappioon, sillä ratkaiseva maali tuli minuutti pari ennen loppuvihellystä.

Rupesin oikein laskemaan, miten kauan olen juniorin kanssa käynyt seuraamassa Silverbacksejä ja tämän täytyy olla 6-7. kausi. Westside 109 tuli samantien meidän kuviohin ja on pysynyt siitä lähtien. Sen noin kuuden hengen alkuperäisjoukko on seurannut Silverbacksien eri inkarnaatiooita jo 90-luvulta lähtien ja joukkueen saatua uuden stadionin porukan nimi vakiintui Westside 109:ksi, koska olemme kentän länsipuolella osastossa 109. Parhaimmillaan meitä on ollut paikalla kolmisenkymmentä, mutta yleensä 10-15.

Ekan pelin tappiosta huolimatta kaikilla oli hauskaa ja odotamme innokkaasti tulevia otteluita. Kauttahan riittää syyskuun lopulle...

Kevätloma!!

Tällä kuluneella viikolla juniori on viettänyt koulusta lomaa ja niinpä minä ynnä seniori päätimme myös pitää kaksi vapaapäivää. Asian tekee erityisen merkittäväksi se, että viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana en ole milloinkaan voinut pitää vapaata tänä kevätlomaviikkona, koska olen ollut kirjanpidossa töissä. Koska em. loma aina ajoittuu tähän huhtikuun alkuun ja juuri se aika on sillä osastolla kiireistä, niin... Lainatakseni muutaman vuoden takaista pomoani "Don´t ask [to be off] so I don´t have to tell you no." Uusi vuosi, uudet kujeet eli siirto osto-osastolle mahdollisti loppuviikon lomasen.

Alunalkaen leikittelin ajatuksella jonkinsortin pienestä kotimaanmatkailusta ("koti" tarkoittaa tässä yhteydessä USA:ta), mutta juniorin futisharkat ynnä omat projektit vetivät pitemmän korren. Juniorin joukkue tosiaan harjoitteli maanantaina, torstaina ja perjantaina, mutta ei mitenkään kovin täysilukuisena. Minun projektini puolestaan liittyi autotalliin.

Meidän talossa on sellainen perusmalli eli kahden auton talli; joskaan sinne ei ole koskaan saatu parkkeerattua yhtä enempää - kanootti on vallannut oman paikkansa - ja yleensä ei edes sitä. Valitettavasti tallista meillä helposti muodostuu lähinnä kaatopaikka, sillä seniori on aikamoinen hamstraaja ja tietysti meillä kaikilla kertyy sälää, joka pitää saada jonnekin ja voilá, autotalliin! Muutaman vuoden välein saan innonpuuskan ja siivoan. Nyt oltiin sikäli kiintoisassa tilanteessa, että juniori oli kysellyt talven mittaan, josko autotallia voisi siivota yhteisvoimin ja jos hän sitten saisi siitä osan omaan käyttöön. "Ai, sellainen ´mancave´?" kysyin. Mancave, manctuary - rakkaalla lapsella on monta nimeä. Autotalli alkoi myös olla niin hirveässä kunnossa, että tosiaan jopa juniori oli sen huomannut.

Koska nyt oli otollinen ajankohta extra-vapaineen, niin ryhdyin tuumasta toimeen: Torstaina kärräsin enimmät tavarat ulos, jotta sain maalattua seinät (suom. huom. ensimmäinen maalauskerta sitten talon ostamisen v. 1998 ja ns. rakentajan valkoinen muuttui pehmeänkeltaiseksi) ja samalla piilotettua kaikenmaailman hämäkäkinkakat ja naarmut. Laitoin myös lattiaan sellaista tummanruskeaa betonisävytettä, niin siistiytyi sekin. Perjantaina kärrättiin viimeisetkin tavarat ulos ja seniori käsitteli loput lattiasta, koska torstaina olin sivellyt vain n puolen metrin kaistaleen seinien vierustoilla. Pihamaa näytti Tintti-kirjojen mustalaisleiriltä, kun kamaa oli kaikkialla. Ensin sain seinänvierustojen hyllyt takaisin paikoilleen ja tavarat suunnilleen järjestykseen. Kyselin myös hyvin tarkoin seniorilta, mitä hänen tavaroistaan voisi siirtää autuaammille metsästysmaille ja itse asiassa sieltä löytyi aika paljon sellaista. Yllätys, yllätys!! Juhuu!! Olen kokemuksesta oppinut olemaan varovainen. Kitkin aika ronskilla kädellä myös omia varastoja ynnä juniorin vanhoja leluja. En ottanut mitään "ennen" valokuvia (kun en kertakaikkiaan kehdannut), mutta tässä on pari "jälkeen". Huomaa, että vihreän kanootin molemmin puolin mahtuu kulkemaan tarvitsematta kääntyä sivuttain ja hyppiä vaarallisesti ja vasemmalle puolelle mahtuisi tarvittaessa jopa auto parkkiin. Tuo pihakuvakin on otettu siinä vaiheessa, kun puolet tavaroista oli jo kotiutettu tai roskapussitettu. On tunnustettava, että torstaiaamun siistimisinto oli perjantai-iltapäivään mennessä jo aikalailla laantunut ja käytin paljon aikaa pihalla istumiseen ja noin viiden minuutin välein saatoin nousta siirtämään jotakin hyllylle tai roskapussiin. Mielessä oli käynyt, mahtaako joku luulla, että meillä on "garage sale", kun naapurin ipanatkin kävivät kysymässä, olemmeko muuttamassa. Eikös mitä, muuan nainen pysäytti autonsa ja kysyi, onko minulla myyjäiset. Sanoin, ettei varsinaisesti, mutta oliko jotakin vailla. Hän olisi halunnut käsikäyttöisen ruohonleikkurin, mutta sellaista ei ollut tarjolla. Huomasin, että kyydissä ollut n 6-7-vuotias poika oli otollista maaperää Matchbox-autoille ja sinne meni laatikollinen ja sain vielä pussillisen sekalaisia leluja samaan syssyyn heidän matkaansa. Muuten nuo olisivat menneet hyväntekeväisyyteen jonnekin Goodwilliin tai Pelastusarmeijaan.

Kyllä tuntuu mukavalta nyt, kun on vielä koko viikonloppu edessä ja on jo saanut tehtyä tällaisen itselle merkittävän operaation. Jäljellä on vain viimeistelyhommia eli lähinnä pari romulastia kierrätyskeskukseen. Se tapahtuu huomisaamuna ja sitten voikin keskittyä lauantain varsinaiseen merkkitapahtumaan eli Atlanta Silverbacksien kauden avajaisotteluun - futista siis. Kausiliput lämmittävät jo taskussa!

Saanko esitellä: Yifi

Yksi työkaveri on yrittänyt houkutella minua kissanpennun hankkimiseen ja tarjolla olisi neljästä pennusta tämän kuvan punapää, joka nyt on kolmisen viikkoa vanha. Se on sekoitus norjalaista metsäkissaa ja jotakin muuta yhtä aatelista perimää. Olen kyllä ihan myyty, mutta meillä on jo kaksi matamia, jotka pitävät riittävästi jöötä. Kaija ei aikoinaan ollut oikein innostunut Tiinan ilmestymisestä kuvioihin, vaikka ovatkin kuudessa vuodessa tottuneet toisiinsa. Jos nyt pitäisi taas hyväksyä uusi perheenjäsen, niin tuskin se ainakaan yhtään vähemmällä nahistelulla, takaa-ajoilla ja sihinällä sujuisi eikä tilannetta helpota, että tämäkin on tyttö. Vaikka sydänjuuria riipiikin, niin taidan tyytyä ihailemaan Yifiä pelkästään kuvan välityksellä enkä leiki tulella ja lähde oikeasti tapaamaan.