Tuliaisia Brysselistä - osa II

Ja tänä aamuna itse asiaan eli vohveleita paistamaan. Ensin piti kuitenkin viimeistellä taikina eli lisätä keltuaiset ja vaahdotetut valkuaiset. Williams-Sonoman ohjeella ei taikinasta tosiaan tullut mitään pullataikinan paksuista, mutta sellaista että juuri kaatamaan pystyi. Pikkuisen sementtisekoitusta juoksevampaa.

Keitin aamukahvit, lämmitin raudan ja laitoin ensimmäisen satsin tulemaan. Yritin pitää näppini erossa vohveliraudasta niin kauan, kun sieltä nousi hyvänlaisesti höyryä olkoonkin, että vempain piipitti toisinaan mukamas osoituksena, että oli valmista. Vohveleiden paistaminen kuuluu samaan kastiin kuin veden kiehumisen odottaminen ja ruohon kasvun seuraaminen ja ehkä vielä golfottelun katsominen telkkarista. Eli todella tylsää ja tekisi mieli potkia siihen vähän vauhtia.

Kärsimättömyyteni palkittiin pikkuhiljaa ja vohveleita alkoi syntyä. Vaatii vähän tottumista, että osaan laittaa sopivan määrän taikinaa levyille, sillä liiat pursuavat laidan yli ja liian vähän taas ei paistu kunnolla ja vohvelista tulee rujon muotoinen. Tai sanotaanko, että taiteellinen vapaus pääsee esille.

Se vielä piti sanoa, että tuplasin reseptin, koska siinä sanottiin, että määrällä syntyy kaksi isoa vohvelia. Mahtaa olla hirmuisen iso vohvelirauta kyseessä, sillä minun raudallani olisi syntynyt kuusi vohvelia (11 cm kanttiinsa) ja nyt tuplasatsilla siis tuli tusinan verran tai oikeastaan leipurin tusina eli 13, jos ihan tarkkoja ollaan ja tässä raudassa on vielä aika syvät kolot.

Uusi vohvelirauta toimi kokolailla odotetusti ja leipomukset irtosivat hyvin (tosin voitelin levyt kepeästi vohveleiden välillä). Aion kyllä vielä kokeilla tätä taikinaa sillä halpisraudalla jos vaikka vohveleiden onnistuminen on taikinasta kiinni eikä niinkään raudasta. Vohveleiden maussa ei ollut valittamista juniorinkaan mielestä.