Ne miehet!!!

Seniorimme vaihtoi uuteen työpaikkaan kolme viikkoa sitten ja on heti huomenissa lähdössä sen puitteissa Japaniin. Koska matkasta tulee pitempi kuin viikko pari ja vaikka hänellä on työläppäri matkassa, niin siihen ei saa asentaa mitään omia ohjelmia ja koska muutenkin sen oto-käyttäminen voi olla jossakin määrin työlästä, niin rupesimme miettimään vaihtoehtoja. Seniori päätti ottaa oman läppärinsä mukaan. Minusta sen tuntui aika kankealta idealta olkoonkin, että sitten voisimme kommunikoida vaikka skypen kautta, koska minun pieni ja kevyt Kindle Fireni ei sellaiseen sovellu - valitettavasti. Muutenhan se Kindle olisi oiva laite matkalle.

Kysyin Juniorin mielipidettä, josko Seniorille pitäisi hankkia iPad. Se olisi pienempi kuin läppäri ja skypekin toimisi. "Äiti, se ei ole hyvä idea. Sinä tiedät isi ei tykkää viisaspuhelimesta niin ei pidä ostaa iPad´ia." Yritin saada kaveria puolelleni, mutta hän oli järkkymätön kannassaan. Mitä minä teen? Marssin kauppaan ja ostan iPadin ja laitan kaiken valmiiksi: sähköpostin (jopa minun ja Juniorin kontaktitiedot), skypen, lataan iTunesin musiikkivalikoiman (jos se nyt häntä kiinnostaa) ja jopa NOAA:n (USA:n sääviraston) säätutka-app´in.

Juniori oli vetää viimeisetkin partakarvansa nähtyään ostokseni ja sanoi, ettei edes itse haluaisi iPadia, koska ei usko sen kestävän (itse tosin on vankkumaton iPhonen käyttäjä). Luottaa enemmän "oikeaan" tietsikkaan, kun on sellaisia tarpeita. Ojensin kaikesta huolimatta lahjukseni juhlallisesti Seniorille, joka oli jossakin määrin hämillään. Kohteliaasti vietti parituntisen laitteeseen tutustuessa, mutta kuulin sinä aikana kaikenlaisia ärräpäitä, kun padi ei toiminut odotetulla tavalla. Nyt parin päivän jälkeen Seniori sanoi jättävänsä iPadin kotiin ja kuitenkin ottavansa oman läppärinsä mukaan tälle ekalle reissulle, kun ei ollut riittävästi totutteluaikaa. Pääasiallinen syy oli kuulemma se, että sillä oli jo tietty AutoCAD -ohjelma, jota ei vielä ollut työkoneella ja jota ei iPadille voi ladata... No jaa. Ehkä sitten toiseen reissuun mennessä aatokset jo muuttuvat ja haluaa kevyemmät pakaasit mukaansa. Se nähdään joulukuussa... Ja tällä välin MINÄ voin käyttää sitä iPadia. Ehkä se oli tässä koko ajan taka-ajatuksena.

Lisäys 8.9.12: Jotakin hyötyä siitä, että Seniori jätti iPadin minun huomiini, sillä huomasin opeteltuani miten sillä ääkköset toimivat, että sama periaate toimii myös Kindle Firessa. Ja minä olen viime talvesta lähtien luullut, ettei Kindlellä voi kirjoittaa åäö:tä! Oppia ikä kaikki, vaikka aika hidasta näillä lukemilla.

Oliivi

Saanko esitellä uusimman perheenjäsenen:

Kuvassa oleva Notre Damen kellonsoittajan kaksoisolento on Oliivi - tai Olive, jos ihan tarkkoja ollaan. Tämä noin 10 kk vanha kaunokainen (joka ei normaalisti ole mikään kyhmyselkäinen) tuli meille vähän yllättäen, sillä meillähän on jo kaksi mirriä talossa emmekä olleet varsinaisesti suunnitelleet uuden ottamista. Huomasin kuitenkin viikko sitten fb:ssa yhden futistutun hätähuudon, sillä heidän pitäisi luopua Oliivista perheenisän allergian takia ja etsivät neidolle uutta kotia. Minun sydämeni suli tietysti samantien eikä meidän miehille tarvinnut sanoa kuin puolikas sanaa ja juttu oli sillä selvä. Lupasimme siis ottaa Oliivin hoiviimme, elleivät löydä muita halukkaita. Eivät löytäneet ja niinpä perjantaina neiti tuotiin meille. Kaija on suhtautunut Oliiviin aika rauhallisesti eli "jos jätät minut rauhaan ja riittävän hajuraon, niin en sihise sinulle"; Tiina on taas tyytynyt naukumaan surkealla äänellä, jos Oliivi tulee kovin lähelle. Oliivia koko juttu näyttää lähinnä hieman hämmentävän, sillä lähes pentuna - olkoonkin, että jotakuinkin täysikasvuisen kokoisena - se on vielä hyvin leikkisä.

Oliivin kasvot ovat ihan kuin Tiinan ja ilme on myös samanlainen. Vaikka molemmat ovat melko pitkäkarvaisia, niin niiden turkki on erituntuinen, sillä Oliivin on kuin untuvaa ja sen häntä on tuuhea kuin haisunädällä. Se on myös varsinainen "Bigfoot"; piti oikein laskea, ettei sen "valkoisissa sukissa" vain ole ylimääräisiä varpaita. Neidin perimä on hämärän peitossa, mutta muistuttaa minusta hieman Maine Coonea; ehkä edelliset omistajat osaavat valottaa tuota jossakin vaiheessa.

Mikäpä ollessa! Kissat ovat kivoja.

Lisäys edelläolevaan 6.9.2012: Se Maine Coon -arvaukseni osui aivan oikeaan per Oliivin edellinen omistaja. Toinen puoli perimää on sitten Manxia, mutta tämä neiti ei toden totta ole mikään hännätön veitikka. Luin myös jostakin, että Maine Coonit ovat täysikasvuisen kokoisia vasta kolmevuotiaina, eli tämä vajaan vuoden ikäinen neiti voi vielä hyvinkin lisätä kokoa. Ihana kapistus!

Toivuttu on!

Piti käydä takapihalla toipumassa Julia Childin synttäreistä eli katsomassa, josko basilikoissa vielä riittää lehtiä uusia kokkauskokeiluja varten. Jo vain! Eivät ne niin helpolla luovuta, vaikka nypinkin hyvän kourallisen siihen bruschettaan.

Vaikken mikään erityisen hyvä ja/tai intohimoinen puutarhuri olekaan, niin toki kukkasia on kiva katsella ja jotkut lajikkeet jopa pysyvät hengissä huolenpidostani huolimatta. Kiinanruusu on malliesimerkki. Sain jo vuosia sitten eräältä tutulta nipun keppejä ja kehoituksen tuikkaamaan ne maahan. Tein työtä käskettyä, vaikka epäilinkin kovasti touhun järkevyyttä, mutta nyt on pihassa parikin kiinanruusupensasta. Hauskaa on se, että niissä on kolmenlaisia kukkia: kokovalkoisia, valkoisia, joissa on punainen rengas sisällä ja vaaleanvioletteja.

Pihalle saa aina seuraa eli ainakin jompikumpi mirreistä. Tiina tykkää poseerata; Kaija on puolestaan niin kiinnostunut kamerasta, että siitä on vaikea saada kuvaa, kun se tulee ihan linssiin kiinni. Tässä Tiina vartioi vedellä ja jäällä lantrattua viinilasillistani. On sunnuntai-ilta, niin pidetään linja kevyenä.

Äitini seurasi mielellään lintujen elämää ja meidän mökillä Keski-Suomessa oli siihen oiva tilaisuus. Siellä metsän keskellä kävi aikamoinen vilinä ja lintukirja oli aina keittiönpöydällä antamassa tunnistusapua. Täällä eteläisemmillä leveysasteilla on jossakin määrin erilaiset valikoimat eivätkä minun kykyni riitä kovin pitkälle, mutta tulipunaisen kardinaalin ja sinisen "blue jayn" kyllä erotan. Jos suosikki pitäisi valita, niin eiköhän se ole kuitenkin painovoimaa uhmaava kolibri. Sehän lentää kuin Harrier. Hankin äskettäin uuden ruokinta-astian niille tipusille ja on siellä käyty, sillä nesteen määrä on vähentynyt ja aina välillä huomaan yhden pörräävän astialla. Kuviin niitä on vaikea saada, mutta ehkä sekin vielä onnistuu.

Huomenna meidän seniori avaa uuden lehden urallaan ja aloittaa yli 14-vuoden jälkeen taas erilaisissa hommissa. Mies itse suhtautuu asiaan kovin rauhallisesti, mutta toisaalta tämä ei ole mikään yhtäkkinen muutos, vaan pitkään valmisteltu juttu. Minulla taitaa olla isommat täpinät kuin hänellä. Jännä kuulla ensivaikutelmat huomisiltana!

Bruschetta Julian mukaan

Oheinen kuva sisältää oliiviöljyä, suolaa ja pippuria lukuunottamatta kaikki osaset minun vastaukseeni Julia Child -kokkaushaasteeseen. Haasteenhan esitti Raadelman Rouva Julian elokuisen 100-vuotissynttäripäivän kunniaksi. Halusin löytää jonkun melko simppelin reseptin (kun Julia Childista on kyse, en ollut varma, onnistuuko se), jolla syntyy jotakin todella maukasta (selvä se!), yrtit olisivat osasena (koska niitä on takapiha täynnä) ja joka resepti pysyisi kierrossa jatkossakin (uutta kokeilemalla voi törmätä aarteisiin). Haku tuotti bruschetta-reseptin.

Reseptiin tarvittiin "one loaf of quality rustic bread" leikattuna tuuman paksuisiin viipaleisiin. Minä turvauduin kotikaupan patonkiin, kun ei ollut tullut käytyä farmers´ marketissa ostoksilla. Patongin saa myös näppärästi leikattua yhden-kahden suupalan kokoisiksi viipaleiksi, jonka koon arvioin sopivan testitarkoitukseen oikein hyvin. Kuvassa on myös oranssi ja punainen tomaatti, parmesanjuustoa, valkosipulia ja basilikaa.

Poistin tomaateista siemenet ja kuutioin ne. Basilika olisi pitänyt ohjeen mukaan repiä silpuksi, mutta koska minulla oli vielä veitsi kädessä, niin samaan syssyyn silppuuntui sekin. Ainekset sekoitettiin ja lisättiin suolaa, pippuria ja hitunen oliiviöljyä. Nämä jätettiin marinoitumaan siksi aikaa, kun leipää valmisteltiin. Tässä välissä raastoin myös parmesanjuuston.

Suolasta on aivan pakko mainita sen verran, että olen tykästynyt vaaleanpunaiseen Himalajansuolaan. Voi olla ihan psykologinen juttu, mutta mukamas maistuu niin puhtaalta. Taitaa olla vuosien mittaan nähtyjen dokumenttifilmien vaikutusta, kun niissä aina raikkaat tuulet ja lumipyry puhaltavat vuorten yli. Miten se nyt suolaan liittyy? Ei kai mitenkään, mutta onhan tämänkin suolapurkin kyljessä kuva Himalajalta.

Ja sitten asiaan, paistinpannuun laitettiin oliiviöljyä ja leipäviipaleet ruskistettiin molemmilta puolilta. Ohjeessa sanottiin, että seuraavaksi kuumaa leipää hierottaisiin valkosipulinkynnellä, mutta minä halusin varmistaa, että saan riittävästi makua ja raastoin pari kynttä sellaisen "microplanen" läpi ja levitin sipulikikkareet leipäpaloille.

Leiville aseteltiin noin ruokalusikallinen (tai leipäpalasen koosta riippuen sen verran, kun hyvältä tuntuu) tomaatti-basilikaseosta ja päälle ripoteltiin juustoraastetta. Sitten ei muuta kun tarjolle ja väki maistamaan tuotosta. Olipahan muuten hyvää!

Loppukaneetiksi sen verran, että löysin netistä kommentteja, jossa tätä ohjetta oli muokattu lisäämällä punasipulia ja hitunen balsamietikkaa antamaan ekstrapotkua tomaatti-basilikaseokselle. Ja valkosipulin määrää oli myös rukattu.

Rouva Raadelmasta on omassa blogissaan laittanut lukijoilleen haasteen kokata Julia Child -suosikkiresepti, koska Julian syntymästä tulee tässä kuussa kuluneeksi 100 v. Oli sitten itse enemmän tai vähemmän kiinnostunut keittiön saloista, niin Julian tapa esitellä taitojaan oli usein hyvin hilpeää seurattavaa:

Minua ihastuttaa se, miten lennosta resepti muokkautuu toiseksi, kun jokin oleellinen osanen ei olekaan odotetunlainen - kuten edellä sähkönpuute. Uskaltaisin väittää, että improvisaatiokyky erottaa keskivertokokin huippuosaajasta.

Minulla ei todellakaan ole Julia Child -suosikkireseptia vedettävissä takataskusta, mutta toki Raadelman Rouvan haaste sinänsä kutkuttaa. Yllytyshullu. En ole vielä lyönyt lukkoon omaa reseptiehdotustani, mutta sanoisin sen liityvän tavalla tai toisella yrtteihin ihan siitä syystä, että takapihallamme kasvaa monenmoista lajia: basilikaa, oreganoa, rosmariinia, timjamia, persiljaa, piparminttua, ruohosipulia... Eiköhän Julian varastoista löydy jotakin sopivaa. Aikaa on 5.-15.8.

"Success is on its way to you."

Viikon parin takaisen kiinalaislounaan jäljiltä seniorimme sai fortune cookiesta tämän tarinan otsikon mukaisen viestin. Se tuntui aika hyvältä enteeltä. Viimeperjantaisessa kirjoituksessani mainitsin, että herra oli pyydetty toiseen työhaastatteluun. Johan oli jo läpikäynyt tässä firmassa noin kolme puhelinhaastattelua ja yhden varsinaisen haastattelun ja nyt siis toisen. Seniorilla on ollut haku päällä jo jonkin aikaa, mutta on vaikea löytää juuri sitä oikeaa yhdistelmää; on vähän kuin löytää itselleen sopiva partneri. Itsellä on tietyt kriteerit, mutta niin on myös vastapuolella.

Toissapäivänä kuulimme, että herra oli valittu - sillä edellytyksellä, ettei hänen taustastaan löydy mitään epäilyttävää - ja eilen hän antoi ilmoitti nykyiselle työnantajalleen irtisanoutuvansa 17.8. lähtien. Uusi pesti alkaa heti 20.8. Ilmoitus tuli jonkisenmoisena yllätyksenä, sillä on ollut talossa jo 14 vuotta ja varmaan ajateltiin hänen jo kuuluvan kalustoon. Hyvin kiintoisaa minullekin näin sivustaseuraajana. Täytyy sanoa, että minulla on ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tunne, että tämä on hyvä ratkaisu ja että seniori pääsee toteuttamaan itseään ja venyttämään taitojaan aivan uudella tavalla haasteellisissa kuvioissa. Odotukset ovat korkealla, mutta niin varmaan myös uudella työnantajalla. Seniori on insinöörin perikuva jos kuka ja sen takia kai minäkin olen sietänyt häntä nämä vuodet: hän tietää, miten kaikki korjataan. Siitä on hyötynsä.

Torakkaklubi

Joskus parikymmentä vuotta sitten täällä Syvässä Etelässä perustettiin Torakkaklubi - Gokiburi-kai -  jonka jäseniä ovat japanilaiset miehet ja heidän ei-japanilaiset paremmat puoliskonsa. Olen ollut seniorin kanssa mukana heti alkutaipaleelta lähtien vuodesta -91 ja yhteys on tuottanut meille monenmoista iloa, kannustusta, tapahtumia, uusia tuttavuuksia... Ikähaarukka on aika laaja, kuten myös jäsenten tausta ja ammatit. Periaatteessa ainoa yhdistävä tekijä on todellakin (mies)puolison kotimaa, mutta sepä yhdistää heti enemmänkin ja olemme kaikki taistelleet samoja tuulimyllyjä vastaan (tai tuulimyllyinä maailmaa vastaan). Hyvin kiintoisaa!

Vieressä oma Eric Carlea mukaileva versioni  madgaskarilaisesta sihisevästä torakasta, josta on tullut klubin symboli - minulla kun on näitä taiteellisia kykyjä... Pari vuotta sitten tilasin porukalle ostoskasseja, joissa on pelkistetty versio ao. kuvasta. Ne kassit saivat hyvän vastaanoton. En kyllä itse paljon perustorakoista perusta, vaikka niitä täällä piisaa, mutta nuo klubilaiset ovat ihan toinen juttu.

Tänään vietimme yhteisen nyyttikesti-iltapäivän syöden, juoden ja maailmaa parantaen ja toden totta: elämä hymyilee! Noin puolentusinan perheen vakioporukka on pysynyt kasassa alusta lähtien ja muiden osalla on pientä aaltoliikettä elämäntilanteesta riippuen. Tänään oli paikalla laskujeni mukaan 17 henkeä.