Hurinaa

Vanha tehosekoitin sanoi sopimuksen irti muutama päivä sitten. Se oli uhkaillut tuolla viime aikoina - ärjyi ja toimi pätkittäin - mutta nyt sai minusta lopullisesti kyllikseen. Oma diagnoosini on, että vekotin ei oikein tykännyt, kun kannun tiiviste falskasi ja nesteitä pääsi valumaan moottoriin. Eipä siinä onneksi olleet suuret rahat kiinni ja sain ainakin pari vuotta hyötykäyttöä vanhasta Black & Deckeristä.

Koska olen keväästä lähtien innostunut tekemään pirtelöitä, niin tehosekoittajalle riittää ihan oikeasti käyttöä ja uusi piti saada. Usein teen aamiaiseksi marja- & hedelmäsekoituksen ja töihin lounaalle vihannespohjaisen pirtelön. Usein juuri niitä Dr. Oz´in detox-reseptien mukaelmia, mutta vastaaviahan on vaikka kuinka.

En enää halunnut B & D -merkkistä laitetta, koska kokemus ei pitemmän päälle ollut oikein hyvä. Oikeastaan ainoa plussa vanhassa oli, että astia oli lasia olkoonkin, että siinä on särkymisvaara (olin varovainen) ja se on painava. Pelkään muovikannujen värjääntyvän ja naarmuuntuvan ajan mittaan ja tietysti muovien terveysvaikutuksista on puhuttu paljon. Huvikseni katsoin, mitä merkkejä Suomessa on myynnissä ja kovin ovat erilaiset kuin täällä eli niistä vertailuista ei ollut apua minulle. Minun valintani oli lopulta kolmen valmistajan välinen: Breville, Blendtec ja Vitamix ja lähinnä hinta ratkaisi, koska kahden viimeksi mainitun mallit ovat tuplaten kalliimpia kuin Brevillen. Maksoin omasta 605XL:stä parisataa dollaria. Perheemme "Trust me, I´m an engineer" antoi hyväksyvän lausunnon nähtyään tehosekoittimen, vaikken ollut konsultoinut häntä etukäteen. Tuossa on jopa oma smoothie-näppäin, niin tällainen yksinkertainenkin sielu osaa sitä käyttää. Yksi makoisa mansikka-banaani-aamiaispirtelö sillä on jo ehtinyt syntyä ja toivottavasti jatkossa monta lisää. Olen utelias näkemään, millainen elinkaari tällä on...

Syksyn lehdet...

Eipä ollut vaikea keksiä syyslaulua tämän blogitekstin yhteyteen, sillä Eva Cassidyn Autumn Leaves -esitys parinkymmenen vuoden takaa on ehdottomasti kuuntelemisen arvoinen. Isänpäivän täydellinen auringonpaiste ja 20 asteen lämpötila tosin tuottaa melkoisen kontrastin laulun hiljaiseen melankoliaan, mutta osoittaa vaan, että syksyyn mahtuu monenlaisia tunteita.

Tein päivän hyvän työn leikkaamalla nurmikon - voipi olla vuoden viimeinen kerta, elleivät rikkaruohot vielä nosta päätään kertaalleen - mutta haravointia tulee treenattua pitkään. Ruska on lopulta saavuttanut meidät ja osa lehdistä pudonnut, mutta

suurin osa vielä tiukasti puunoksissa kiinni. Ollessani pihapuuhissa seniori lähti vaivihkaa käymään jossakin ja tuli kohta takaisin lehtipuhaltimen kanssa. Eipä ole sellaista meillä ennen ollut, kun olemme tyytyneet haravaan. Käytimme laitetta molemmat ja toimiihan se, mutta jos ihan rehellinen olen, niin ei se minusta yhtään tehokkaampaa/nopeampaa ole kuin haravan kanssa huitelu. Yhtä hyvin olisi voinut jättää kauppaan. Sen verran myönnän, että ajotieltä sillä saa haravaa tarkemmin pienetkin lehdet sivuun, muttei nurmikolta ja jos tavaraa on yhtään paksummalta.

Kourunpuhdstukseen en tänään ryhtynyt, vaikka tarvetta olisi ihan todistettavasti. Jospa saisimme muutaman tuulisen päivän ja nuo lehdet huut helkattiin. Toiveajattelua...

Isänpäivänkukkasena on syksyn väriläikkä eli juniorin ikkunan alla kasvava kameliapensas, joka pukaa näitä fuksianpunaisia kukkasia lokakuulta tammikuulle. Ei niitä kerrallaan monta ole, mutta hyvin erottuvat ympäristöstä.

Kaijan leposija tammen vieressä tahtoo jäädä ihan lehtien alle piiloon, mutta kissapatsas vahtii omaansa.

Uudet rillit

Kahden vuoden jälkeen kävin näkötarkastuksessa. Ei ollut mitään kovin suuria muutoksia - onneksi - ja toisen silmän sisällä oleva "kauneuspilkku" on pysynyt ennallaan. Tunnen itseni hieman kuin Marilyn Monroeksi paitsi, ettei tämä minun kauneuspilkkuni ole järin näkyvällä paikalla.

Koska en ole hankkinut uusia laseja muutamaan vuoteen, niin nyt teki mieli ja kaupassa oli kivasti valikoimaakin. Optikko kehotti kokeilemaan jotakin sähäkkää, kun se kuulemma sopisi minulle ja jätti minut tutun myyjän hoiviin. Valinta oli todella vaikea, mutta päädyimme yhteisymmärryksessä italialaisiin Mattisseihin ja tänään sain käydä hakemassa ne. Seniori ihmetteli, miksi minä taas hankin uusia laseja, kun entisiäkin on ja juniorin mielestä nämä ovat jotenkin kovin hallitsevat. Sehän tässä on koko pointti! Pitäähän minun nähdä ja näkyä.

Rocks and more rocks

Hankkimastani Marimekon kunkkukokoisesta Kivet-pussilakanasta on riittänyt hupia pitkäksi aikaa. Minähän tein siitä hieman pienemmän pussilakanan & tyynyliinoja juniorin opiskelijaboksiin ja myöhemmin käytin taustakankaana torkkupeittoon. Koska kangasta oli vielä vähän jäljellä, niin ompelin itselleni leveän paidan.

Virittelin sen roikkumaan takapihan luumupuuhun ottaakseni kuvia ja asu näyttää lähinnä variksenpelätiltä. Seniori tuli juuri katsomaan otoksia ja sanoi "muu-muu". Kehtaanko edes esiintyä julkisesti tämä päällä, jos se antaa mielikuvia lehmästä. Unintended consequences... Jospa siitä tulee siivousmekko.

Löytyy takapihalta muutakin eläimistöä kuin lehmiä, mutta tätä pitää vartavasten hakea, koska se maastoutuu aika hyvin.

Dalai Lama Atlantassa

Lokakuun alussa XIV Dalai Lama tuli käymään Atlantassa ja sen vierailun yhteydessä järjestettiin myös yleisötilaisuus. Ei muuta kuin järjestää itselle vapaapäivä töistä 8.10. ja varata liput kuuntelemaan puhetta The Pillars of Responsible Citizenship in the 21st Century Global Village ja paneelikeskustelua aiheesta Secular Ethics in Education.

Tuo päivä oli ehdottomasti tämän vuoden kohokohtia minulle. Olen pitänyt Dalai Lamaa hyvin kiintoisana henkilönä, jolla on sanottavaa kaikille riippumatta kunkin uskonnosta tai uskonnottomuudesta ja päästä näkemään hänet ihan oikeasti elävänä oli lähes liikuttavaa. Jokin outo, vahva tunnelataus oli aistittavissa hänen astuessaan estradille. Hän on juuri niin karismaattinen persoona kuin olin kuvitellut ja myös hyvin huumorintajuinen. Suorastaan hilpeä eikä ota itseään liian vakavasti. Hän muistutti minua yhdestä Boo-san´iksi kutsutusta buddhistipapista, jonka tapasin n. 15 v. sitten Japanissa.

Vaikka Dalai Lama on buddhisti, niin uskonnollisuutta ei mitenkään päivän aikana painotettu, sillä sana "secular" oli pääosassa. Puheensa aikana Dalai Lama sanoi, ettei usko ja rukous ole mitään ilman tekoja (Itse asiassa ilmaisi sen vielä hitusen voimakkaammin: "Faith and prayer are nothing. We need action".) Hänen keskeinen sanomansa on ihmisten välinen myötätunto ja väisti kaikki poliittiset kannanotot.

Iltapäivän panelikeskustelussa oli mukana neljä Emory Universityn tutkijaa, jotka esittivät erilaisia tutkimustuloksia ja käytännön kokeiluja myötätuntoon (compassion) liittyen ja onko se opittua vai synnynnäistä ja miten sitä voi lisätä, jos voi. Ennakolta en ollut varma, olisiko tuo anti kovin kiinnostavaa, mutta juupeli! Todella kiintoisa keskustelu!

Lopuksi on myös aivan ehdottomasti mainittava herra nimeltä Richard Moore, jonka Dalai Lama huomasi yleisön joukosta heti aamulla ja jota meni erikseen tervehtimään ja jota kutsui sankarikseen ("He is my hero"). Ennen iltapäiväsession alkamista Richard piti lyhyen puheen, jossa tarkentui, miksi hän oli Dalai Laman sankari. Richard oli sokeutunut 10-vuotiaana v.1972 Pohjois-Irlannissa englantilaissotilaan kumiluodista, mutta ei ollut antanut tuon katkeroittaa elämäänsä. Noin kahdeksan vuotta sitten Richardille oli selvinnyt, kuka häntä ampunut englantilaissotilas oli ja ovat sen jälkeen tavanneet toisensa useaan otteeseen. Richard oli mennyt naimisiin, saanut kaksi lasta ja perustanut organisaation nimeltä Children in Crossfire, joka pyrkii auttamaan lapsia konfliktien keskellä. Tuo kaikki kuulostaa kovin sokerikuorrutetulta tässä lyhyessä selostuksessa, mutta mies ei tosiaan ollut mikään kermakakku. Hän sanoi todenneensa, että vihan pitäminen sisällään on kuin se, että juo maljan myrkkyä ja odottaa, että toinen henkilö kuolee. Se toinen henkilö viittaa kinttaalla ja itseä asia kalvaa eli mitään ei ole voitettu.

Ja vihonviimeiseksi vielä itse ottama kuva tilaisuudesta.

Kukkakaaliriisiä

Muutama päivä sitten sattui silmiini kukkakaaliriisistä kertova artikkeli ja jutun yhteydessä annettiin myös simppeli ja kiinnostava resepti. Kun sitten tuli aika kokeilla tuota, en tietenkään enää muistanut, missä olin ohjeen nähnyt. Tuo ei kuitenkaan paljon haitannut, sillä kukkakaalin raastaminen riisimäiseksi oli sentään jäänyt mieleen. Sen verran muistan ohjeesta, että sinä myös ehdotettiin kukkakaalin esikypsentämistä mikrossa (taisi olla ennen raastamista, mutta voin olla väärässä).

Raastetusta kukkakaalista syntyy risottomainen ruoka ja juupeli, se oli hyvää! Ja minä en edes kovasti perusta keitetystä kukkakaalista, vaan syön sen mieluimmin raakana. Johtuu varmaan siitä, että yleensä saa höyrytettyä tai vedessä keitettyä kukkakaalia, jossa ei ole mitään mausteita mukana ja se vasta on pliisua ruokaa puhumattakaan, että usein liian pehmeää. Saisi ainakin olla al dente!

Ja sitten itse asiaan. Ohjeeni on aika summittainen, mutta ei tämä tosiaan tarkkoja mittoja vaadikaan:

Käytin kokeiluuni vajaan puolikkaan kukkakaalin, jonka raastoin raakana. Muina lisukkeina oli murskattua valkosipulia, pieneksi pilkottua keltaista ja punaista paprikaa ja jalapenopippuria, rosmariinia, oreganoa, persiljaa ja suolaa.

Keitin ensin vihannekset oliiviöljyssä ja loppuvaiheessa lisäsin yrtit ja suolan. Lisäsin myös tilkan vettä, koska oma keitokseni näytti kuivahtavan ennenkuin olisin saanut kaiken kypsäksi. Itse keittoaika ei kuitenkaan ole kovin pitkä, kun vihannekset ovat jokseenkin riisinjyvän kokoisia. Ja sitten ei muuta kuin tarjolle. Nälästä riippuen tuo voi olla pääruoka tai lisuke; pääruokana tosin aika kevyt, mutta sehän ei aina haittaa.

Tähän "risottoon" voi lisätä, mitä itse haluaa: sipulia, selleriä, pinaattia tai muuta vihreää... Suosittelen aivan vilpittomästi.

Guacamole & Oktoberfest

Meidän Westside 109 futiskannattajat kokoontuivat yhden jäsenen luona viikko sitten osin Oktoberfesttunnelmissa ja osin katsomaan Atlanta Silverbacksien poispeliä. Tämä nimenomainen jäsen innostuu aina välillä tekemään olutta ja nyt hänellä oli valmiina Alaskan Amberia; sepä olikin muuten todella hyvää. Sellaista pehmeän leppeää ja antoi hyvän pohjan Oktoberfestille. Me muut toimme, mitä parhaaksi katsoimme ja minun kylmälaukusta löytyi guacamolea ja pitachipsejä sekä minituulihattuja lohitäytteellä. Hyvin tekivät kauppansa.


Guacamole on niitä aika mainioita dippejä helppotekoisuutensa takia. Se on myös näppärä lisukkeena lautasenreunalla jonkin muun sopivan ruoan kera tai vaikka levitteenä leivän päällä. Yleensä ostan niitä tavallisia pieniä tummia avokadoja, mutta nyt päätin kokeilla SlimCadoa, joka on iso, sileämpikuorinen ja väriltään kirkkaammanvihreä. Ohje on pitkälti perua Food Networkin kokoelmista.




1 ½ SlimCadoa (tai 3 tavallista avokadoa)
Yhden limetin mehu
½ tl suolaa
½ tl kuminaa
½ tl cayennepippuria
½ sipulia hienonnettuna
½ jalapenopippuri (joko ihan pieneksi pilkottuna tai tehdä kuin minä: raastaa sen "Microplanella". Poista siemenet ennen pilkkomista)
2 pienehköä tomaattia, poista siemenet ja pilko
1 valkosipulinkynsi hienonnettuna
1 rkl silputtua korianteria (tai persiljaa, ellei pidä korianterin mausta)

Sekoita limettimehu ja avokado ja muhenna kokkareiseksi (tästä ei tosiaan ole tarkoitus tehdä mitään vauvanruoansileää) ja lisää samaan syssyyn suola, kumina ja cayennepippuri. Lisää sipuli, jalapenopippuri, tomaatit ja valkosipuli varovasti sekoittaen. Koristele korianterilla/persiljalla. Anna maustua noin tunnin verran ja nauti.

Limettimehun ja jalapenopippurin määriä voi muutella maun mukaan.

Tein myös pellillisen pieniä tuulihattuja, jotka tässä vielä odottavat täyttämistä. Pakasteesta löytyi orpo pieni lohifileenpalanen, jonka kypsensin, hienonsin ja sekoitin majoneesin, wasabikastikkeen ja mausteiden kera - siitäpä syntyi täyte. Aika hilkulla oli täytteen riittävyys, mutta kyllä siitä hyvä tuli.

Ihan kivat pippalot, mutta ei riittänyt tuomaan voittoa Silverbackseille.