Verhomysteeri

Olen tavannut vuorotella kaksia verhoja olohuoneessa suunnilleen kellonajan vaihtumisen tienoissa. Talveksi sellaiset tummanvioletit Myski-kuvioiset (Fujiwo Ishimoton Marimekolle tekemää mallistoa) ja kesäksi on ollut toiset marit (Kristiina Isolan Penelope). Nyt tuli taas aika hakea ne penelopet vaatehuoneesta, mutta neljästä verhosta vain kolme löytyi. Neljäs on hukkunut kuin kaivoon. Ihan merkillinen juttu, sillä ei noita verhoja ole missään tässä välillä käytetty eikä se vaatehuone ole mikään maailman napa, jossa kävisi jatkuva trafiikki.

Vaikken ollut varsinaisesti suunnitellut uusien verhojen hankkimista, niin nyt tuli otollinen tilaisuus. Menin eilen käymään sellaisessa Ohco-nimisessä kaupassa, josta löytyy nimenomaan sisustuskankaita ja mattoja ja vieläpä kohtuuhintaan. Valitettavasti olin pari kolme viikkoa myöhässä kaupan puolivuosittaisesta suuresta alennusmyynnistä, kun en ollut osannut ennakoida tätä tarvetta, mutta mitä pienistä. Otin juniorin mukaan makutuomariksi. Ei kestänyt viittä minuuttiakaan, kun löysimme sopivan kuosin, mutta kävelimme tunnollisesti valikoimat läpi, jos vaikka silmiin sattuisi jokin vielä parempi. Juniori tosin urputti, että oli turha väsyttää jalkoja, jos heti löytyi mieluinen ja niinhän se oli, sillä sen Fishbowl-nimisen kankaan me sitten ostimme.

Minun piti oikein kotona katsoa kuviota tarkemmin, sillä kaupassa takerruin lähinnä väreihin, jotka sopivat olohuoneen muihin sävyihin. Hetken mietin, mikä kuviossa nyt akvaariosta muistutti, mutta kieltämättä nuo kasvit ovat kuin erilaisia merileviä - sekä kuviointi että väritys - ja mieleen tulivat visiitit Kemiöön, jossa Raadelman Rouvan perheellä oli mökki. Noukimme uidessa rantavedestä erilaisia leviä, joista rakkolevät olivat kivoja, koska ne sai poksahtelemaan. Taisimme heitellä niitä myös toistemme päälle ja kiljua hirveästi.

Ja sitten palaamme ajassa tähän päivään ja valmiisiin verhoihin. Olohuonessamme on ikkunat takan molemmilla puolilla, joten neljä verhoa tarvitaan, jos ihan sellaisen perusratkaisun haluaa.

Nyt sen yhden verhon katoaminen ei enää hirveästi harmita, sillä vuosikymmenen jälkeen on oikeastaan kiva saada vaihtelua. Mutta kateissa se on edelleen...

"Pam-pam paukkaan...

...taivaan pokaa" muotoili taannoin muuan vanha tuttu Bob Dylanin Knocking on Heaven´s Door - kappaleen nimeä suomeksi. Ei nyt ihan sama esitys tässä, mutta pauketta silti. Ohessa tyylinäyte meidän Westside 109 -porukan kannustusmelskeestä Silverbacksien futismatseissa. Kun kuvan keskellä oleva brassivahvistuksemme M pääsee vauhtiin, tulee nuottiin kuin itsestään heti kiva sambarytmi. ´backseillä on muutamia ystävyysotteluita ennen varsinaisen kauden alkua ja videopätkän esitys on kuvattu yhden sellaisen aikana 10.3.

Kun tässä pikkuhiljaa saamme rummut ja palikat vireeseen, niin varsinaisesta futiskaudesta tulee sitten hyvä ja ÄÄNEKÄS. Eikä meteli ole pelkästään rumpujen varassa, vaan riittää meillä lauluääntäkin!

Spartan tough!

Ensikuusssa tulisi kuluneeksi vuosi juniorin ensimmäisestä kurakisasta, sellaisesta Spartan Racestä. Tämänkertainen meidän lähellä järjestettävä tapahtuma osui maaliskuulle ja nimenomaan täksi vikonlopuksi. Juniori halusi taas mukaan ja niinpä tein työtä käskettyä ja ilmoitin pojan n. kuuden kilsan kisaan. Päivä oli aurinkoinen ja koska pojan lähtöaika oli tasan klo 12, olivat asteetkin nousseet noin viiteentoista. Aivan säällistä siis.

Viime vuonna saimme kuvattua mainion pätkän juniorin opinnäytettä piikkilankaesteen alittamisesta. Vastaavaa ryömintää oli nytkin ja vielä pitempi matka, mutta valitettavasti emme saaneet ikuistettua jälkikasvumme urakointia, kun järjestäjät olivat laittaneet alueen uuteen uskoon mukamas antamaan katsojille parempia hollipaikkoja. Katinkontit! Ja nyt vielä katsojien piti maksaa $15 pääsymaksu paljon sekavammasta touhusta. Varmaan osansa oli tapahtuman kasvaneella suosiollakin, sillä väkeä oli kuin pipoa. Oli miten oli, juniori piti touhusta. Kertoi esteitä olleen enemmän kuin vuosi sitten ja erilaisia kuin ennen. Neljästätoista esteestä hänellä oli jäänyt kaksi vaillinaisiksi ja niinpä sai sakoksi 30 "burpeetä" kummastakin eli sellaisia kyykkyyn-punnerrusasentoon-kyykkyyn-ylös -hyppyjä.

Osallistujien joukossa oli muutama tuttu: Herra C:n tunnemme Westside 109 -futiskannatusjoukoista. Hän oli mukana koko perhekuntansa voimin; lapsensa ovat sen verran nuoria, että heidät oli ilmoitettu keskenkasvuisten kisaan. Näin myös Herra S:n, jonka poika on pelannut futista meidän juniorin kanssa. Herra S urheili kilttiin pukeutuneena ja toivon todella, ettei vaatekappaletta oltu tehty kovin kalliista materiaalista, sillä se oli aika hurjassa kunnossa kisan lopussa. Tiedän myös P90X -ohjaajani olleen mukana.

Ei viikonloppua ilman projektia

Saatiin kuin saatiinkin nauttia nätistä viikonlopusta, vaikka vielä perjantaina näytti aika heikolta, sillä torstaina alkanut sade jatkui ja jatkui ja jopa ukkosti välillä. Tuli siis oikein kaunis ilma, vaikkei nyt mitään helteitä ollutkaan, mutta kuutisentoista astetta ja auringonpaiste sopi systeemiin oikein hyvin.

Lauantaina kävin hankkimassa bensaa ruohonleikkuriin ja seniorin avustuksella sain koneen herätettyä talviuniltaan. Meidän etupiha oli muuttunut parin viime viikon aikana niin hirveännäköiseksi erilaisten rikkaruohojen saatua ylivallan, että hävetti tulla kotiin. Jopa juniori oli maininnut asiasta eli tämä ei ollut pelkkää omaa herkkäsieluisuutta, vaan totista totta. Jyräsin siis rikkaruohot ja heti näytti piha niin siistiltä, ettei ikinä.

Koska ihana sää jatkui sunnuntaina, suuntasin kodinparannusliikkeeseen ja ostin kahdella reissulla yhtensä 26 betoniharkkoa, hiekkaa ja pikkukiviä ynnä rikkaruohomyrkkyä ja kevätlannoitetta nurmikolle. Minulla on muurinrakentamiskokemusta jo entuudestaan, sillä muutama vuosi sitten ahersin juniorin suosiollisella avustuksella tonttimme pohjoisreunalle Kiinanmuurin (eroosionestovallin). Pystyssä on edelleen ja on täyttänyt tehtävänsä mainiosti, sillä Genghis Khanin joukot ovat pysyneet poissa. Silloin jatkoin harkkoreunusta myös jonkin matkaa talon länsireunalla ja tämänkertainen projektini on vähän kuin sen viimeistelyä kuistimme ja makuuhuoneemme ikkunoiden alla. Siinä on kaistale, jossa ei nurmikkoa saa kasvamaan eikä oikein edes rikkaruohoja. Kuvat puhukoot puolestaan.



Pääsin tänään niin pitkälle, että harkot ovat paikoillaan. Tuli myös mieleen, ettei Kiinanmuuriakaan aikoinaan kerralla rakennettu. Siinä taisi mennä useampi vuosisata. Koska minun juttuni on pienimuotoisempi, niin puoli vuosikymmentä lienee sopiva ajankulu tällaiseen.

Nyt pitäisi sitten keksiä, mitä tuohon laittaisi täytteeksi. Yksinkertaisin ratkaisu olisi tuoda hiekkaa ja pikkukiviä. Tai sitten istutan yrttejä, sillä etenkin rosmariinin saan kasvamaan ilman hoitoa hyvin muhkeaan kuntoon. Sama se, mikä siinä kasvaa, jos kasvaa, kunhan pysyy melko matalana eikä vaadi päivittäistä huolenpitoa.



Kiintoisa pikku yksityiskohta: kun kaivoin maata harkkoja varten, löysin Abloy-avaimen. Se tuskin voi olla muualta kuin Suomesta, sillä meillä ei ole Abloy-lukkoja, mutten toisaalta muista hukanneeni sellaista avainta. Eikä minulla ole ollut tarvetta sellaiselle avaimelle enää pariin vuosikymmeneen. Hmmh.

Tähän loppuun vielä yksi kuva, missä näkyy sekä "vanhaa" että uutta muuria. Kaija-katti on vanhalla reunuksella.

Oho!

Minä ja korkeakorkoiset kengät on aika yllättävä yhdistelmä, mutta tällaisiin kenkiin hairahduin viime maanantaisen shoppailupäivän tuloksena. Lieneekö jonkinsortin keski-iän kriisi uhkaamassa - ehkä laitan hankinnan kriisin piikkiin.

Ainoa myönnytys turvallisuudelle oli se, että varmistin, etteivät korot ole liukkaat kiiltävällä kivilattiallakaan. Loukkasin vasemman kinttuni kolme vuotta sitten nimenomaan liukastelun johdosta (enkä silloin toden totta edes ollut korkkareissa vaan tennareissa) ja olen tullut lähes vainoharhaisen varovaiseksi, jos kävelyalusta on märkä. Nämä eivät ole liukkaat, joten pointsit siitä. Hauska pikkulisä on takana oleva vetoketju, mutta kieltämättä se on pakon sanelema, sillä muuten näitä olisi hankala saada jalkaan.

Mamagettia ja kaljaleipää

Vakioruokiimme kuuluu jonkinlainen pasta-ateria. Jos kokkina on seniori, se kulkee nimellä papagetti ja jos minä olen asialla, niin se on sitten mamagettia. Se "getti" voi olla muutakin kuin spagettia; tuosta on vain muodostunut sellainen yleisnimi. Tänään minä ehdin ensin kotiin ja koska - ihme ja kumma - ei ollut minkäänsortin futisluonteista menoa illaksi, niin ryhdyin keittopuuhiin.

Ensin toimin leipurina: neljästä lähes ylikypsästä banaanista paistui "banana bread´ia" ja yhden olutpullon sisältö valjastettiin kansanterveydelle ja pääsi toimittamaan nesteen virkaa kaljaleivässä. Se on sellaista pikaleipää, jossa kohotusaineena sooda ja leivinjauhe.

Yllä ne banaanikakut ja oikealla kaljaleipä. Viimeksimainittu on ihanan rapeakuorista pinnalta ja pehmeää sisältä. Tuore leipä on muutenkin vastustamatonta.

Leivonnaisten paistuessa aloin tehdä mamagettikastiketta, johon ei ole mitään erityisempää ohjetta. Kaapista löytyi sipulia, valkosipulia, paprikaa, porkkanaa, hitunen jauhelihaa ja tölkki tomaattikastiketta ja toinen kuutioituja tomaatteja ja ne käytin kastikkeeseen. Pastana oli tänään rusetit - "farfalleja" kai, jos tarkkoja ollaan.

Vieressä on se kastike muhimassa. Pastasta ei ole kuvaa, mutta lopputulosyhdistelmä kuului sarjaan "kyllä tätä syö ennenkuin selkäänsä ottaa". Pinnalle vielä raastettua parmesania ja a´vot.

Aarrekartta

Tässä vähän aikaa sitten tuli Raadelman Rouvan kanssa vaihdettua pari ajatusta aarrekartoista, koska oli kehittänyt itselleen sellaisen. Pointtina on, että jos jokin tavoite - se aarre - on konkreettisesti näkyvillä, niin se pysyy mielessä ja sitä kohti tulee melkein kuin huomaamatta mentyä. Rouvan aarre on matka Santorinin saarelle Kreikkaan ja niinpä oli pläjäyttänyt kuvan ao. kohteesta keskelle omaa karttaansa.

Minusta tuo aarrekarttaidea oli aivan liian hyvä jätettäväksi Rouvan yksinoikeudeksi ja olen käyttänyt viimeisen viikon miettien, miten omani toteuttaisin, sillä tavoitteitahan minulla on. Pahvilleko liimaisin kuvia, ottaisinko palan kangasta ja siihen piirtäisin kangasväreillä, muuntelisinko kalenteria tarpeisiini sopivaksi, maaliako tarvitaan, nuppineuloja??? Iso, pieni? Tietokonetoteutus?

Loppujen lopuksi keksin käyttää pohjana parikymmentä vuotta sitten saamaani tauluharjoitelmaa ja lisäsin siihen omia värejä ja tekstejä. Vähän sellainen sekamateriaali-kollaasi. Koska minulla ei ole vain yhtä tavoitetta, vaan niitä on vuodelle useita ja osan niistä pitäisi toteutua tiettyinä päivinä, niin piti soveltaa kalenterimallia jollakin tapaa.  Ja jos vuoden mittaan tulee uusia tavoitteita tai olemassaolevien tarkennuksia, niin ne on helppo lisätä karttaan.

Kuvasta ei ehkä näe yksityiskohtia kovin hyvin, mutta 31.12.2012 tavoite on olla menettämättä sataa taalaa ystävälleni C:lle. Se on ehkä suurin tavoitteeni. Sitä ennen haluaisin osallistua Peachtree Road Raceen 4.7. ja 14.10. uusia Down & Dirty -kurakisan. Kevään ja kesän mittaan olisi tarkoitus käydä jokaisessa Silverbacksien kotiottelussa ja niin edelleen ja niin edelleen. Kyllä noita piisaa. Iltapäivä sujui hyvin rattoisasti karttaa väsätessä.

Kun katselin kätteni jälkeä, niin tuli mieleen, että tämä on kuin sellaista "primitive art´ia", kun kouluja käymättömät taiteilijat luovat teoksiaan. Ehkä tämän voisi vielä saada kaupaksi kalliiseen hintaan - mutta vasta vuoden loputtua, sillä sitä ennen tarvitsen sitä itse!

Seuraava tehtävä on löytää aarrekartalle arvonsa mukainen paikka, sillä toki sen pitää olla näkyvillä, ettei totuus unohdu.

Lisäys 16.2.: Koska tein aarrekartastani kalenterimallisen, niin marraskuun loppupuolelle pitää lisätä sellainen viikon "Paradis" tavoitteeksi. Jos siedämme toisiamme siihen asti, niin seniorilla ja minulla tulee 20 aviovuottta täyteen. 1,5 vuotta ennen kymmenvuotishääpäivää aloin painostaa senioria, että kannattaisi ruveta suunnittelemaan ao. merkkipaalua. Sanoin, että on aivan sama, mitä tehdään, kunhan hän keksii jotakin. Mennään Mäkkäriin syömään tai matkustetaan Pariisiin - mitä vaan - kunhan ajatuksena on juhlia tuota saavutusta. Loppujen lopuksi seniori tunnusti häntä koipien välissä, ettei keksinyt mitään. Juhlimme sitten varaamalla huoneen Swissotelista, jolla silloin oli toimintaa metropolissamme. Koska hääpäivä sattui kiitospäiväksi, niin kaikki lähistön ravintolat olivat kiinni emmekä viitsineet ottaa noin 7-vuotiasta junioriamme mukaan hotellin ns. hienoon ravintolaan. Tilasimme siis huonepalvelusta hyvät sapuskat ja nautimme näköalasta viereiseen hulppeaan ostoskeskukseen, jossa juuri sinä iltana juhlittiin joulukuusen valojen sytyttämistä sekalaisen artistijoukon ja ilotulitusesityksen voimin. Oli  muuten onnistunut hääpäivä. Mutta nyt, "been there, done that" eli aika keksiä jotakin uutta. Paratiisi, täältä tullaan!