Ollaan kiitollisia

Tänään on marraskuun neljäs torstai eli kiitospäivä. Joulupäivän ohella se on ainoita päiviä vuodessa, jolloin kaupat ovat enimmäkseen kiinni ja useimmat ihmiset saavat töistä vapaata. Perhekunnat kokoontuvat suurin joukoin syömään kalkkunaa lisukkeineen ja viettämään aikaa yhdessä enemmän ja vähemmän onnistuneesti, Koska meillä ei ole sukua lähistöllä, niin oma kiitospäivänviettomme on usein sangen pienimuotoista. Kalkkunaakaan ei kannata paistaa kolmelle hengelle, joten ruoat tuppaavat olemaan vähemmän perinteisiä. Niinä kertoina, kun tapaamme muita samassa tilanteessa olevia orpoja piruja, on kalkkuna hyvinkin voinut olla osana menyytä, mutta tänä vuonna meidän "vakiopirut" japanilais-saksalainen pariskunta on matkoilla, joten se tipusesta.

Nälkään ei kuitenkaan ole tarkoitus kuolla. Juniorin ehdotuksesta meillä tehdään possun "spare ribsejä". Löysin filippiiniläisribsohjeen, mutta piti ruveta improvisoimaan, kun ei kotona ollutkaan tähtianista (laitoin fenkolinsiemeniä tilalle - maku on pikkasen samansuuntainen) eikä worchesterkastiketta (teriyakikastike sai kelvata) jne. Ohjeessa ei puhuttu mitään valkosipulista, mutta laitoin sitäkin aika reilusti.

Apropå valkosipuli. Satuin kuulemaan radiossa eilen konstin valkosipulin kuorimiseksi ja tänään oli hyvä tilaisuus kokeilla niksin toimivuutta. En tiedä, onko kellään muulla ongelmia sen silkkipaperimaisen kuoren kanssa, mutta minulla se liiskautuu joka sormeen ennenkuin saan sipulinkynnet paljaiksi. Otetaan kokonainen valkopuli ja kämmenellä mäjäytetään sitä niin, että kynnet erkanevat toisistaan. Vaatii kunnon karateotteen. Laitetaan ne kulhoon ja peitetään se toisella kulholla ja sitten ravistellaan marakassimaisesti 5-10 sek voimakkaasti ja nautitaan kovasta kolinasta. Kurkkaa kulhoon ja sinun pitäisi näkemän alastomia valkosipulinkynsiä. Myönnän olleeni hyvin epäileväinen jujun suhteen, mutta se tosiaan toimii. Niistäkin kynsistä, jotka eivät tulleet paljaiksi, lähti kuori uskomattoman helposti. Tuo konsti jää repertuaariin!

Oli siis lihaa ja ohje. Laitoin lihat kiehumaan sipulien, fenkolinsiementen jne kanssa ja menin ulos puoleksitoista tunniksi tyhjentämään kattokouruja lehdistä ja haravoimaan pihaa. Jessus, että niitä lehtiä riittää. Toissayönä saatiin vielä kunnon sade, niin lehdet olivat alta mukavan märkiä. Sain kourut ja tienreunan tonttimme edestä puhtaiksi ja sitten vielä puolet etupihasta. Sitten loppui puhti ja oli olusen aika.

Juniorilla riitti virtaa ja ehdotti aivan oma-aloitteisesti, että voisi mennä hoitamaan sen etupihan loppuun ja siellä se äijä nyt ahkeroi. Olen aivan otettu! Toisaalta mikäpä huhkiessa, kun kerran saimme mitä mainioimman ilman: aurinkoa täydeltä tuutilta ja asteita viitisentoista eikä tuule yhtään.

Tällä hetkellä ruoka on sellaisessa vaiheessa, että ribsit ovat uunissa paahtumassa, "sweet potato" -laatikko on juuri valmistunut ja perunat juniorin toivomaa perunamuussia varten ovat kiehumassa. Aterian kruunaa punasamettikakku. Tämä meidän on kaupan hyllystä ostettu, mutta ei mikään mahdoton kotona tehtäväksi; vaatii vaan aika tujauksen punaista väriä. "Red velvet cake" -ohjeita löytyy netistä reippaasti.

Loppuun vielä kuva uunituoreista ribseistä. Näyttää siltä, että juniorin pihaurakka on loppusuoralla, joten kohta syödään.

Hyvää kiitospäivää kaikille!

Syksyn merkit

Ei olla vielä putsattu räystäille kertyneitä lehtiä, mutta pitäisi raijata tikkaat ulos ja ryhtyä töihin. Ehkä huomisaamuna... Meillä ei ole sellaisia suojattuja kouruja, jotka eivät kerää lehtiä eli muutaman kerran syksyn mittaan (ja keväälläkin puiden pudotettua kukintansa) pitää tehdä ihan kunnon ruumiillista työtä. Kestää vajaan tunnin, kun kiertää talon ympäri ja käsipelillä putsaa kourut. Tämä oli pääsyy, miksi seniori aikoinaan halusi meille yksikerroksisen talon, sillä on toden totta kivempi touhuta sillä tasolla verrattuna kaksi/kolmikerroksiseen. Kaukokatseinen mies. En tiedä, ehkä vaihdamme kaikki nuo kourut samaan syssyyn katon uusimisen kanssa - se on edessä muutaman vuoden kuluessa.

Lehtiä kertyy paitsi räystäille niin myös kadunvarteen. Koska kaupunki ei käy lakaisukoneiden kanssa siivoamassa meidän lähiötä, niin itse kukin hoitaa oman talonsa edustan harkintansa mukaan. Minä haravoin, jotkut puhalluttavat lehdet pois ja jotkut antavat tuulen tehdä tehtävänsä. Kuten tästä näkee, en ole ollut vielä liikkeellä haravani kanssa. Ehkä huomisaamuna... Ja jos näyttää siltä, että asfaltti halkeilee, niin pitää paikkansa. Kuulin asukasyhdistyksen kokouksessa, että meidän kadunpätkä kuuluu "lähiaikoina uudelleenpäällystettäviin". Vaikea sanoa, miten kaukana ´lähiaikoina´ on.

Ihastuimme aikoinaan tähän lähiöön isojen lehtipuiden takia. Siihen aikaan 90-luvun lopulla täällä oli hurja rakennusbuumi ja rakentajat ostivat isoja maa-aloja, hakkasivat ne paljaiksi, rakensivat talot ja istuttivat pikkuräppänäpuita, jotka sitten vaihtelevalla menestyksellä kasvoivat. Onneksi meidän alue on rakennettu ensinnäkin parinkymmenen vuoden aikana, niin talojen tyylissä on mukavaa vaihtelua ja toisekseen tämä on rakennettu puita säästäen. Meidänkin pihassa on isoja tammia sun muita ja rakennuttajan jäljiltä japaninvaahtera, joka ei tosin muutu yhtä tulipunaiseksi kuin tämä naapurin pihassa oleva, jota kadehdin joka syksy.

Isojen puiden myötä pihamme pohjoisreuna on sangen varjoisa, mutta toki löytyy kasveja, jotka viihtyvät noissa oloissa. Jos se tontinreuna olisi yhtään kostea, niin tykkäisin saniaisista, mutta nyt on tyytyminen kuunliljoihin. Ne ovat kiitollisia kasveja, jotka tunkevat maasta joka kevät, kasvavat rehevästi koko kesän, tykkäävät kyttyrää ilmojen viilenemisestä syksyllä ja painuvat talviunille, mutta ilmestyvät taas uudelleen seuraavana vuonna.

Tämä ihanan värikäs piha on kadun toiselta puolelta. Talo on juuri nyt tyhjillään ja olen itse asiassa ollut hieman yllättynyt, ettei se ole vielä mennyt kaupaksi, sillä ainakin ulospäin se on ihan OK. Tosin se muutaman vuoden takainen asuntobuumi on kärsinyt todellisen mahalaskun erityisesti holtittoman lainanannon takia ja nyt on tukkukaupalla huoneistoja mennyt lunastukseen. Tuo talo kuuluu niihin. Ehkä se vielä löytää itselleen sopivat uudet omistajat, sillä tonttikin on minusta aika kiva.

Vaikka olenkin syksyllä syntynyt, niin vuodenajoista tykkään kovasti kevään heleänvihreistä sävyistä. Toisaalta syksyssä on jotakin ihanan mahtipontista. Nuo punaiset puutkin ovat kuin jykevää samettia. Viimeinen hurraahuuto ennen rauhoittumista talven tuloon.

Se on haluviini nyt

Tervetuloa hirmuiseen haluviinipihaan! Täällä teitä odottavat kaikenmoiset kauheudet ja kummitukset. Ja karkkia saatte mahanne kipeiksi kiitos viikatemiehen kauppareissun.

Kidutamme teitä, vankiraukat, teräasein ja ketjuin ja usutamme myrkkyhämähäkit kimppuunne!

Vain rippeet jäävät jäljelle teistä, jotka uhmaatte tätä paikkaa. Tämä on kuin Hotel California: "you can come but you can never leave".

Kissatkin nauravat peräänne, kun viikatemies tekee teistä selvää...



HUU! Ja ensi vuonna uudestaan.

Haluviini käsillä

On tietty hyöty siitä, että meillä on juniori, joka on kasvanut näissä jenkkimaisemissa ja niin ollen täkäläiset juhlat ovat näppärästi hänen kauttaan tulleet myös minulle ja seniorille tutuiksi. Tarkoitan erityisesti haluviiniä, joksi juniori Halloweenin nimesi ja se tarttui. En minä lapsena mitään haluviinistä tiennyt. Luin kyllä Tenavia ja siellä oli tiettyjä jaksoja, joissa seikkaili Suuri Kurpitsa, mutta en toden totta tiennyt, mistä oli kyse. Opiskeluaikoinakin se jotenkin jäi huomioitta, muttei enää!

Meillä on nykyisin aika hyvä valikoima rekvisiittaa pääkallosta, hautakivestä, korpista, hämähäkistä ja seiteistä lähtien kurpitsoja tietenkään unohtamatta. Ja tietysti meidän kaksi kissaa, joista tosin ei kumpikaan musta. Eikä pidä unohtaa sumukonetta, joka pari vuotta sitten sai naapurimme hätääntymään, kun luuli kuistimme olevan tulessa.



Naapurin pinkkejä pensaita

Juniori pukeutunee maanantaina jälleen viikatemieheksi ja säikyttelee pahaa arvaamattomia pikkulapsia ilmestymällä sumun seasta teräase heiluten ja (muovi)ketjut kolisten. Kävimme tänään hankkimassa tekoverta lisätehosteeksi. Minä olen yleensä ollut jonkinsortin noita, mutta parin viikon takainen Down & Dirty kurajuoksu antoi inspiraation uusia se asu - nimenomaan juoksun jälkeinen versio. Parasta on, että töihin saa pukeutua myös, kunhan ei aiheuta vaaraa tuotantoympäristössä ja pysyttelee suunnilleen hyvän maun rajoissa.

Myös luonto on hyvässä ruskavaiheessa ja antaa hauskan värilisän tähän tapahtumaan. Laitan lisää tekstiä ja kuvia, kunhan saamme koristukset paikoilleen puhumattakaan omista asuistamme! Tästä tulee hauskaa!

Taas matkitaan!

Illan sotkut

Rupesi ihan hirveästi tekemään mieli rapeakuorista leipää. Ei olla juuri nyt käyty Farmers´ Marketissakaan, joten talossa ei ollut mitään, jolla tuon kiusauksen tyydyttäisi.  Kuinka ollakaan Rouva Varsinais-Suomesta oli vastikään julkaissut muutamia kuvia omasta leipomuksestaan... Rupesin myöhemmin miettimään, aiheuttivatko leipäkuvat himoni vai tuliko himo ensin ja Rouvalla sattui olemaan passeli ratkaisu tarjolla. Oli miten oli, leipomaan! Resepti on helppo, mutta vaatii aikaa.

Sotkin ainekset eilen illansuussa ja jätin yön yli muhimaan. Asiaan kuuluu, että niitä ei vaivata, vaan sekoitetaan kepeästi. Ihan peruskamaa: jauhoja, vettä, suolaa ja hiivaa.

Aamulla sitten pikkuhiljaa pääsin kääntelemään ja kohottamaan taikinaa. Siinäkin oli pari vaihetta ja taas kului aikaa.




Aamulla käänneltiin ja kohotettiin

Koko homman ydin on, että leipä paistetaan padassa - tai kuten minä: valurautaisessa paistinpannussa - joka on kuumennettu ennakolta uunissa. Se antaa ihanan rapean pohjan leivälle. Pitsakivi saattaisi ajaa asian melko hyvin sekin, mutta ehkä tuo paistinpannu kuitenkin on parempi.

Uunituoretta leipää

Olisin voinut laittaa uunin hitusen kuumemmalle ja saada vielä vähän enemmän väriä leipään, mutta hyvää oli näinkin ja kypsää. Pohja on myös nätti, vaikkei tullut otettua kuvaa. Rouva Varsinais-Suomesta mainitsi leivän olevan isohuokoista ja kepeää ja se piti paikkansa. Taidan tehdä leipää toistekin paistinpannussa, sillä pohja on niin paljon kivemmantuntuinen kuin meidän normaaleilla uunipelleillä saa. Joko palaa tai sitten jää kalmankalpeaksi. Meillä on kaasuhella, josta pidän kovasti, mutta tiettyjen uunileipomusten kanssa pitää olla tarkkana.

Tätä tehdään toistekin!

Nam!

Down & Dirty

Ellei minulla olisi B:n kaltaista kaveria, niin jäisin paitsi kaikenlaisia hauskoja tapahtumia. Tai ainakin voisi kestää kauemmin ennenkuin keksisin osallistua niihin. Viimeisin tempaus oli 5 kilsan Merrell Down & Dirty Mud Run, johon B sai minut ylipuhuttua. Se järjestettiin tänään ihan tässä lähistöllä ja oli hyvin samankaltainen kuin kurajuoksu, johon meidän juniori osallistui huhtikuussa. Reitti kulki metsäpolkuja ja aina välillä oli erilaisia esteitä, jotka piti selvittää milloin kiipeillen, milloin ryömien, milloin kahlaten... P90X:stä ei ainakaan ollut haittaa kiipeilyosuuksilla.

Reisussa rähjääntyy

Ainoat vammat syntyivät toiseksi viimeisellä esteellä, jossa piti köyttä pitkin hilata itsensä ylös; alusta oli kalteva ja saippuaveden liukastama eikä jalkoja periaatteessa saanut eikä oikein voinutkaan käyttää apuna. En huomannut kuin vasta maalissa, että kyynärpäät saivat siellä pintanaarmuja. Ihmettelisin, jos kaikki kisaajat selvittivät tuon esteen kunnialla, sillä se tosiaan vaati jonkin verran papua.

Aloitimme osuutemme klo 8.30 ja silloin oli vielä viileähköä eli 12 oC, mutta onneksi aurinko rupesi kohta lämmittämään. Suhtauduin hieman varauksellisesti vesiosuuksiin, sillä hytisin jo pelkästä ajatuksesta ryömiä ja kahlata kylmässä vedessä. Olen vähän sellainen vilukissa.

Kyllä nyt naurattaa

Päätin kuitenkin, että nyt en jää aikailemaan, vaan laitan reippaasti jalkaa toisen eteen enkä mieti juttua sen enempää. Tuo tehosi, sillä selvitin ne vesi- ja kuraesteet aika näppärästi omasta mielestäni.

Asusteiksi olin varannut komerosta mahdollisimman kulahtaneet vaateparret, jotka saatoin surutta heittää roskiin tämän keikan jälkeen. Armon sai vain punainen tukkapanta, jolle ajattelin löytyvän käyttöä myöhemminkin. Sitä paitsi se on ihan uusi.

Viimeistä kuraestettä valmistellaan

Summa summarum, ei yhtään hassumpi kokemus. Viisi kilsaa tuollaista masokismia riittää mainiosti, vaikka olisi tuolla voinut valita matkakseen myös 10 km. Voisin hyvin kuvitella ottavani tämän uusiksi!

A niin kuin alpakka

Tänään oli just sopiva päivä kutsua itsensä Mystic Mountain alpakkafarmille eikä itse asiassa tarvinnut kauheasti kinutakkaan, sillä omistajat tuntuivat aivan mielellään ottavan vieraita vastaan. Siellä on tällä hetkellä 18 eläintä, joista uusin tulokas Leonidus on vasta 8 päivää vanha, mutta näytti sangen terhakalta. Paikka oli vain puolen tunnin matkan päästä meiltä eli ei tarvinnut matkustaa maan ääriin. Minähän olen hankkinut muutaman kerän ja vyyhdin tilan tuotteita ja oli kiintoisaa nähdä, mistä eläimistä minun ostamani langat olivat peräisin.

Eläimet eivät todellakaan olleet samasta muotista valettuja ja jokaisella vähän erilainen ilme ja frisyyri ja tietysti myös luonne. Jotkut yksilöt toivat lähinnä strutsin mieleen, joillakin oli lähes hevosmainen pitkulainen päänmuoto ja jotkut taas tylppäkalloisia. Yllätyin, miten ystävällisiä nämä alpakat olivat, sillä useimmat tulivat muitta mutkitta tekemään tuttavuutta. Porkkananpaloilla saattoi olla myötävaikutuksensa.

Tässä vieressä on minun suosikkini Contessa - se vaaleampi näistä kahdesta. Jännä turkki sillä: vaikka olikin vaalea, niin ei ollut ihan valkea, vaan siinä oli vähän tummempaa mukana. Omistajat totesivat, ettei Georgiassa valkoisia alpakoita olekaan, vaan ne ovat ruosteenvärisiä - viittaus osavaltion rautapitoiseen maaperään. Contessan värityksessä ei kuitenkaan ollut siitä oranssista kyse, vaan karvanpäät olivat tummat ja se sai sen erottumaan joukosta. Kun olin maininnut pitäväni Contessasta, siitä oltiin heti tekemässä kauppaa. Lupasivat auliisti, että eläintä voidaan hoitaa heidän tilallaan ellen voi pitää sitä omalla takapihallani. En tiedä Contessan hintaa, mutta haitari tuntui olevan aika laaja riippuen mm. eläimen iästä, karvanlaadusta, lisääntymiskyvystä ja ulkonäöstä. Muutamasta tuhannesta dollarista lähelle sataa tuhatta. Eipä minusta nyt ihan vielä tullut alpakan ylpeää omistajaa, vaan sanoin tyytyväni ajoittaisiin lankaostoksiin. Ainakin tässä vaiheessa.

Ilmiselvä hippi

Omistajilla on useita alpakka-aitauksia vierekkäin ja vahtina joku spesiaalilammaskoira, joka oli hyvänmatkaa kasvamassa vasikankokoiseksi. Näissä maisemissa alpakoiden vihollisina ovat kojootit ja villiintyneet koirat, mutta Cicero osaa taatusti pitää hyvin jöötä. Peurat - joita täällä piisaa - puolestaan levittävät jotakin vaarallista loiseläintä ja se pitää omistajat varpaillaan. Alpakkatietouteni ainakin tuplaantui tämän käynnin seurauksena.

Ja ei, nämä eivät sylkäisseet päälleni kertaakaan...

www.mysticmountainalpacas.com