Syksyn merkit

Ei olla vielä putsattu räystäille kertyneitä lehtiä, mutta pitäisi raijata tikkaat ulos ja ryhtyä töihin. Ehkä huomisaamuna... Meillä ei ole sellaisia suojattuja kouruja, jotka eivät kerää lehtiä eli muutaman kerran syksyn mittaan (ja keväälläkin puiden pudotettua kukintansa) pitää tehdä ihan kunnon ruumiillista työtä. Kestää vajaan tunnin, kun kiertää talon ympäri ja käsipelillä putsaa kourut. Tämä oli pääsyy, miksi seniori aikoinaan halusi meille yksikerroksisen talon, sillä on toden totta kivempi touhuta sillä tasolla verrattuna kaksi/kolmikerroksiseen. Kaukokatseinen mies. En tiedä, ehkä vaihdamme kaikki nuo kourut samaan syssyyn katon uusimisen kanssa - se on edessä muutaman vuoden kuluessa.

Lehtiä kertyy paitsi räystäille niin myös kadunvarteen. Koska kaupunki ei käy lakaisukoneiden kanssa siivoamassa meidän lähiötä, niin itse kukin hoitaa oman talonsa edustan harkintansa mukaan. Minä haravoin, jotkut puhalluttavat lehdet pois ja jotkut antavat tuulen tehdä tehtävänsä. Kuten tästä näkee, en ole ollut vielä liikkeellä haravani kanssa. Ehkä huomisaamuna... Ja jos näyttää siltä, että asfaltti halkeilee, niin pitää paikkansa. Kuulin asukasyhdistyksen kokouksessa, että meidän kadunpätkä kuuluu "lähiaikoina uudelleenpäällystettäviin". Vaikea sanoa, miten kaukana ´lähiaikoina´ on.

Ihastuimme aikoinaan tähän lähiöön isojen lehtipuiden takia. Siihen aikaan 90-luvun lopulla täällä oli hurja rakennusbuumi ja rakentajat ostivat isoja maa-aloja, hakkasivat ne paljaiksi, rakensivat talot ja istuttivat pikkuräppänäpuita, jotka sitten vaihtelevalla menestyksellä kasvoivat. Onneksi meidän alue on rakennettu ensinnäkin parinkymmenen vuoden aikana, niin talojen tyylissä on mukavaa vaihtelua ja toisekseen tämä on rakennettu puita säästäen. Meidänkin pihassa on isoja tammia sun muita ja rakennuttajan jäljiltä japaninvaahtera, joka ei tosin muutu yhtä tulipunaiseksi kuin tämä naapurin pihassa oleva, jota kadehdin joka syksy.

Isojen puiden myötä pihamme pohjoisreuna on sangen varjoisa, mutta toki löytyy kasveja, jotka viihtyvät noissa oloissa. Jos se tontinreuna olisi yhtään kostea, niin tykkäisin saniaisista, mutta nyt on tyytyminen kuunliljoihin. Ne ovat kiitollisia kasveja, jotka tunkevat maasta joka kevät, kasvavat rehevästi koko kesän, tykkäävät kyttyrää ilmojen viilenemisestä syksyllä ja painuvat talviunille, mutta ilmestyvät taas uudelleen seuraavana vuonna.

Tämä ihanan värikäs piha on kadun toiselta puolelta. Talo on juuri nyt tyhjillään ja olen itse asiassa ollut hieman yllättynyt, ettei se ole vielä mennyt kaupaksi, sillä ainakin ulospäin se on ihan OK. Tosin se muutaman vuoden takainen asuntobuumi on kärsinyt todellisen mahalaskun erityisesti holtittoman lainanannon takia ja nyt on tukkukaupalla huoneistoja mennyt lunastukseen. Tuo talo kuuluu niihin. Ehkä se vielä löytää itselleen sopivat uudet omistajat, sillä tonttikin on minusta aika kiva.

Vaikka olenkin syksyllä syntynyt, niin vuodenajoista tykkään kovasti kevään heleänvihreistä sävyistä. Toisaalta syksyssä on jotakin ihanan mahtipontista. Nuo punaiset puutkin ovat kuin jykevää samettia. Viimeinen hurraahuuto ennen rauhoittumista talven tuloon.

Se on haluviini nyt

Tervetuloa hirmuiseen haluviinipihaan! Täällä teitä odottavat kaikenmoiset kauheudet ja kummitukset. Ja karkkia saatte mahanne kipeiksi kiitos viikatemiehen kauppareissun.

Kidutamme teitä, vankiraukat, teräasein ja ketjuin ja usutamme myrkkyhämähäkit kimppuunne!

Vain rippeet jäävät jäljelle teistä, jotka uhmaatte tätä paikkaa. Tämä on kuin Hotel California: "you can come but you can never leave".

Kissatkin nauravat peräänne, kun viikatemies tekee teistä selvää...



HUU! Ja ensi vuonna uudestaan.

Haluviini käsillä

On tietty hyöty siitä, että meillä on juniori, joka on kasvanut näissä jenkkimaisemissa ja niin ollen täkäläiset juhlat ovat näppärästi hänen kauttaan tulleet myös minulle ja seniorille tutuiksi. Tarkoitan erityisesti haluviiniä, joksi juniori Halloweenin nimesi ja se tarttui. En minä lapsena mitään haluviinistä tiennyt. Luin kyllä Tenavia ja siellä oli tiettyjä jaksoja, joissa seikkaili Suuri Kurpitsa, mutta en toden totta tiennyt, mistä oli kyse. Opiskeluaikoinakin se jotenkin jäi huomioitta, muttei enää!

Meillä on nykyisin aika hyvä valikoima rekvisiittaa pääkallosta, hautakivestä, korpista, hämähäkistä ja seiteistä lähtien kurpitsoja tietenkään unohtamatta. Ja tietysti meidän kaksi kissaa, joista tosin ei kumpikaan musta. Eikä pidä unohtaa sumukonetta, joka pari vuotta sitten sai naapurimme hätääntymään, kun luuli kuistimme olevan tulessa.



Naapurin pinkkejä pensaita

Juniori pukeutunee maanantaina jälleen viikatemieheksi ja säikyttelee pahaa arvaamattomia pikkulapsia ilmestymällä sumun seasta teräase heiluten ja (muovi)ketjut kolisten. Kävimme tänään hankkimassa tekoverta lisätehosteeksi. Minä olen yleensä ollut jonkinsortin noita, mutta parin viikon takainen Down & Dirty kurajuoksu antoi inspiraation uusia se asu - nimenomaan juoksun jälkeinen versio. Parasta on, että töihin saa pukeutua myös, kunhan ei aiheuta vaaraa tuotantoympäristössä ja pysyttelee suunnilleen hyvän maun rajoissa.

Myös luonto on hyvässä ruskavaiheessa ja antaa hauskan värilisän tähän tapahtumaan. Laitan lisää tekstiä ja kuvia, kunhan saamme koristukset paikoilleen puhumattakaan omista asuistamme! Tästä tulee hauskaa!

Taas matkitaan!

Illan sotkut

Rupesi ihan hirveästi tekemään mieli rapeakuorista leipää. Ei olla juuri nyt käyty Farmers´ Marketissakaan, joten talossa ei ollut mitään, jolla tuon kiusauksen tyydyttäisi.  Kuinka ollakaan Rouva Varsinais-Suomesta oli vastikään julkaissut muutamia kuvia omasta leipomuksestaan... Rupesin myöhemmin miettimään, aiheuttivatko leipäkuvat himoni vai tuliko himo ensin ja Rouvalla sattui olemaan passeli ratkaisu tarjolla. Oli miten oli, leipomaan! Resepti on helppo, mutta vaatii aikaa.

Sotkin ainekset eilen illansuussa ja jätin yön yli muhimaan. Asiaan kuuluu, että niitä ei vaivata, vaan sekoitetaan kepeästi. Ihan peruskamaa: jauhoja, vettä, suolaa ja hiivaa.

Aamulla sitten pikkuhiljaa pääsin kääntelemään ja kohottamaan taikinaa. Siinäkin oli pari vaihetta ja taas kului aikaa.




Aamulla käänneltiin ja kohotettiin

Koko homman ydin on, että leipä paistetaan padassa - tai kuten minä: valurautaisessa paistinpannussa - joka on kuumennettu ennakolta uunissa. Se antaa ihanan rapean pohjan leivälle. Pitsakivi saattaisi ajaa asian melko hyvin sekin, mutta ehkä tuo paistinpannu kuitenkin on parempi.

Uunituoretta leipää

Olisin voinut laittaa uunin hitusen kuumemmalle ja saada vielä vähän enemmän väriä leipään, mutta hyvää oli näinkin ja kypsää. Pohja on myös nätti, vaikkei tullut otettua kuvaa. Rouva Varsinais-Suomesta mainitsi leivän olevan isohuokoista ja kepeää ja se piti paikkansa. Taidan tehdä leipää toistekin paistinpannussa, sillä pohja on niin paljon kivemmantuntuinen kuin meidän normaaleilla uunipelleillä saa. Joko palaa tai sitten jää kalmankalpeaksi. Meillä on kaasuhella, josta pidän kovasti, mutta tiettyjen uunileipomusten kanssa pitää olla tarkkana.

Tätä tehdään toistekin!

Nam!

Down & Dirty

Ellei minulla olisi B:n kaltaista kaveria, niin jäisin paitsi kaikenlaisia hauskoja tapahtumia. Tai ainakin voisi kestää kauemmin ennenkuin keksisin osallistua niihin. Viimeisin tempaus oli 5 kilsan Merrell Down & Dirty Mud Run, johon B sai minut ylipuhuttua. Se järjestettiin tänään ihan tässä lähistöllä ja oli hyvin samankaltainen kuin kurajuoksu, johon meidän juniori osallistui huhtikuussa. Reitti kulki metsäpolkuja ja aina välillä oli erilaisia esteitä, jotka piti selvittää milloin kiipeillen, milloin ryömien, milloin kahlaten... P90X:stä ei ainakaan ollut haittaa kiipeilyosuuksilla.

Reisussa rähjääntyy

Ainoat vammat syntyivät toiseksi viimeisellä esteellä, jossa piti köyttä pitkin hilata itsensä ylös; alusta oli kalteva ja saippuaveden liukastama eikä jalkoja periaatteessa saanut eikä oikein voinutkaan käyttää apuna. En huomannut kuin vasta maalissa, että kyynärpäät saivat siellä pintanaarmuja. Ihmettelisin, jos kaikki kisaajat selvittivät tuon esteen kunnialla, sillä se tosiaan vaati jonkin verran papua.

Aloitimme osuutemme klo 8.30 ja silloin oli vielä viileähköä eli 12 oC, mutta onneksi aurinko rupesi kohta lämmittämään. Suhtauduin hieman varauksellisesti vesiosuuksiin, sillä hytisin jo pelkästä ajatuksesta ryömiä ja kahlata kylmässä vedessä. Olen vähän sellainen vilukissa.

Kyllä nyt naurattaa

Päätin kuitenkin, että nyt en jää aikailemaan, vaan laitan reippaasti jalkaa toisen eteen enkä mieti juttua sen enempää. Tuo tehosi, sillä selvitin ne vesi- ja kuraesteet aika näppärästi omasta mielestäni.

Asusteiksi olin varannut komerosta mahdollisimman kulahtaneet vaateparret, jotka saatoin surutta heittää roskiin tämän keikan jälkeen. Armon sai vain punainen tukkapanta, jolle ajattelin löytyvän käyttöä myöhemminkin. Sitä paitsi se on ihan uusi.

Viimeistä kuraestettä valmistellaan

Summa summarum, ei yhtään hassumpi kokemus. Viisi kilsaa tuollaista masokismia riittää mainiosti, vaikka olisi tuolla voinut valita matkakseen myös 10 km. Voisin hyvin kuvitella ottavani tämän uusiksi!

A niin kuin alpakka

Tänään oli just sopiva päivä kutsua itsensä Mystic Mountain alpakkafarmille eikä itse asiassa tarvinnut kauheasti kinutakkaan, sillä omistajat tuntuivat aivan mielellään ottavan vieraita vastaan. Siellä on tällä hetkellä 18 eläintä, joista uusin tulokas Leonidus on vasta 8 päivää vanha, mutta näytti sangen terhakalta. Paikka oli vain puolen tunnin matkan päästä meiltä eli ei tarvinnut matkustaa maan ääriin. Minähän olen hankkinut muutaman kerän ja vyyhdin tilan tuotteita ja oli kiintoisaa nähdä, mistä eläimistä minun ostamani langat olivat peräisin.

Eläimet eivät todellakaan olleet samasta muotista valettuja ja jokaisella vähän erilainen ilme ja frisyyri ja tietysti myös luonne. Jotkut yksilöt toivat lähinnä strutsin mieleen, joillakin oli lähes hevosmainen pitkulainen päänmuoto ja jotkut taas tylppäkalloisia. Yllätyin, miten ystävällisiä nämä alpakat olivat, sillä useimmat tulivat muitta mutkitta tekemään tuttavuutta. Porkkananpaloilla saattoi olla myötävaikutuksensa.

Tässä vieressä on minun suosikkini Contessa - se vaaleampi näistä kahdesta. Jännä turkki sillä: vaikka olikin vaalea, niin ei ollut ihan valkea, vaan siinä oli vähän tummempaa mukana. Omistajat totesivat, ettei Georgiassa valkoisia alpakoita olekaan, vaan ne ovat ruosteenvärisiä - viittaus osavaltion rautapitoiseen maaperään. Contessan värityksessä ei kuitenkaan ollut siitä oranssista kyse, vaan karvanpäät olivat tummat ja se sai sen erottumaan joukosta. Kun olin maininnut pitäväni Contessasta, siitä oltiin heti tekemässä kauppaa. Lupasivat auliisti, että eläintä voidaan hoitaa heidän tilallaan ellen voi pitää sitä omalla takapihallani. En tiedä Contessan hintaa, mutta haitari tuntui olevan aika laaja riippuen mm. eläimen iästä, karvanlaadusta, lisääntymiskyvystä ja ulkonäöstä. Muutamasta tuhannesta dollarista lähelle sataa tuhatta. Eipä minusta nyt ihan vielä tullut alpakan ylpeää omistajaa, vaan sanoin tyytyväni ajoittaisiin lankaostoksiin. Ainakin tässä vaiheessa.

Ilmiselvä hippi

Omistajilla on useita alpakka-aitauksia vierekkäin ja vahtina joku spesiaalilammaskoira, joka oli hyvänmatkaa kasvamassa vasikankokoiseksi. Näissä maisemissa alpakoiden vihollisina ovat kojootit ja villiintyneet koirat, mutta Cicero osaa taatusti pitää hyvin jöötä. Peurat - joita täällä piisaa - puolestaan levittävät jotakin vaarallista loiseläintä ja se pitää omistajat varpaillaan. Alpakkatietouteni ainakin tuplaantui tämän käynnin seurauksena.

Ja ei, nämä eivät sylkäisseet päälleni kertaakaan...

www.mysticmountainalpacas.com

Patjan arvoinen sänky

Hankimme alkuvuodesta uuden patjan makuuhuoneeseemme. Oikein sellaisen TempurPedicin ja olemme kyllä olleet tyytyväisiä. Kirjoitin siitä blogiinkin helmikuussa. Ainoa minua kaihertava juttu silloin oli se typerä metallikehikko, jonka päälle patjasysteemi nostettiin. Eihän se kehikko mikään kallis ollut - ehkä 10 taalaa - eikä juuri näy, mutta silti. Ei kertakaikkiaan istunut minun esteettiseen silmääni. Arvaatte mihin tämä johtaa...

Silloin tälllöin hain netistä ideoita sänkyä varten. Piti olla puuta, yksinkertainen, ei hirvittävän kallis, riittävän tukeva. Viime aikoina hausta tuli jokailtaista hupia. Löysin yhden, josta todella tykkäsin, mutta kaikkineen reilun kolmen tonnin hinta sai minut nopeasti toisiin aatoksiin. Kuva unelmastani ohessa. Muitakin kivoja tuli vastaan. En tietenkään unohtanut käydä läpi Crate & Barrelin valikoimia (Sierra ehkä, mutta jokin siinä tökkäsi).

Aika nopeasti löysin saitin nimeltä tatamiroom.com ja ta-daa! Tällainen vaihtoehto oli tarjolla.

Hinta oli passeli ja tämän olisi myös saanut vähän korkeampana versiona. Otin extrana tarjotun päädyn, kun sängyssä kuitenkin tulee välillä istuttua telkkaria katsomassa. Tämä on siitä hauska, että se kootaan kuin palapeli. Koko sängyssä on vain kolme ruuvia ja ne kaikki liittyvät keskellä sänkyä kulkevaan tukeen. Jalat ja sivulaidat ja korkea pääty vain niksautetaan paikoilleen. Yhden nukutun yön perusteella voin myös sanoa, että tukeva on. Painoa n. 80 kg. Ei vikissyt, ei hajonnut, ei hytkynyt. Materiaalina kumipuu. Valitsin hunajanväriseksi petsatun version.

Tuon tatamiroom.comin kautta olisi saanut myös ihka oikeat tatamimatot, jos sellaiset haluaa sängylleen. Pähkäilin, josko hankin nekin, sillä nuo Tempur-patjat vaativat tasaisen alustan, pelkkä puuritilä ei riitä. Lopulta päätin käyttää olemassaolevat n 12 sentin korkuiset tasot olkoonkin, että ne sitten verottavat päädystä. Eli se jää matalemmaksi kuin muuten olisi.

Vasemmalla kaksi kuvaa meidän sängystä - nimenomaan siitä palapeli-ideasta. Se on hauska ja tosiaan toimii käytännössä. Olin myös erinomaisen tyytyväinen myyjän toimitukseen, sillä tilasin vasta viime perjantaina, sain lähetyksen Kaliforniasta eilen (keskiviikko) ja kaikki oli pakattu todella hyvin neljän isoon laatikkoon. Kokoamisohjeet olivat aika simppelit. Seniori tietysti oli sitä mieltä, että minun pitäisi odottaa viikonloppuun ja vasta sitten koota sänky. Ja että telon selkäni osia nostellessa. Ja niin edelleen. Ja niin edelleen. Pöh! Miksi hitossa odottaisin viikonloppuun??!! Mikä siinä viikonlopussa niin maagista on?? Sanoin seniorille, ettei minua ole tehty odottamaan. Olen aivan liian "hyper". Viisaasti hän seurasi touhua sivusta kommentoimatta sen enempää ja lopulta meni vierashuoneeseen pois tieltä. Ei insinööreistä ole mihinkään! Ei ihan joka asiassa ainakaan.